Edes ystäviä

XXXXII

Aamulla Ilonaa tervehti ensimmäisenä tuttavuus nimeltä pakokauhu. Valo tuli väärästä suunnasta ja vastapäätä oli tumma kirjahylly tutun, valkoisen seinän sijaan. Vili ilmestyi sekunnissa hänen viereensä ja tökki päällään naisen kättä. Ilona rauhottui ja unihiekan karistua silmistä kaikki palautui mieleen. Muutto. Helsinki. Äiti. Noora. Niko. Nicole.

Ilona keskittyi hahmottamaan ympäristöään. Asunto ei ollut vieras, mutta ajatus, että hän asui siellä, vaati totuttelua.

- Huomenta! Sä oot jo herännyt! Nicolen pirteä ääni herätti Ilonan mietteistään. Ilona vastasi toivotukseen hymyillen.
- Ootko sä menossa töihin?
- Vasta iltapäivällä. Mä aattelin viettää aamun sun kanssa.
- Lähetäänkö sit kohta ulkoiluttaan Vili ja käymään jossain aamukahvilla?
Nicole suostui mielellään ideaan.

Syksyinen aamusää sai naisten nenän ja posket kipristelemään. Vili tutki innostuneesti ympäristöä luvan saatuaan. Kaikesta koulutuksestaan huolimatta se oli edelleen koira, eikä kone, ja tarvitsi lomaa työstään, mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Ilona nautti ulkoilusta yhtä suurella antaumuksella. Jatkuva liikenne ei häirinnyt, koska hän oli asunut vuosikausia vilkkaan tien varressa.

Maaseudun rauhasta hänellä ei ollut juurikaan kokemusta. He olivat vuokranneet kerran pariksi viikoksi mökin keskeltä ei mitään, kun Ilona oli 10-vuotias. Nainen muisti edelleen, että ne olivat hänen elämänsä tylsimmät kaksi viikkoa. Nyt ehkä sairaalassaolot pääsivät jakamaan ykkössijaa.

Vaikka ihmiset olivat 99% ainoa asia, joita olisi pitänyt pelätä, ihmisten ympäröimänä Ilona tunsi olonsa yhtälailla turvalliseksi. Jokaista potentiaalista rikollista kohden oli aina enemmän auttajia.

Muutaman viikon takainen tutustumiskäynti oli jättänyt muistikuvia tuoreen helsinkiläisen mieleen ja hän pysyi jo hyvin kartalla seuratessaan kämppäkaveriaan.

Hän kuitenkin väsyi aina nopeammin kuin tavalliset ihmiset. Näkövamman seuraus oli alituinen hämmentyneisyys ja stressi ja muiden aistien toimiminen ylikierroksilla heti, kun hän astui vieraampaan paikkaan.

Epilepsialääkkeetkin väsyttivät. Ne vaikuttivat ainakin toistaiseksi pitävän kohtaukset poissa, mutta Ilona oli myös tehnyt kaikkensa ollakseen provosoimatta itselleen kohtauksia. Hän huolehti levon saamisesta, ei altistanut itseään kirkkaille, tai välkkyville valoille tai millekään muulle vahingolliselle.

Raskainta oli ollut jättää välistä keskikesällä ollut lempibändin keikka. Hän oli lapsellisesti mököttänyt äidilleen lippujen tultua myyntiin, koska kysehän oli musiikista ja hän kuuli paremmin kuin useimmat muut.

Äiti oli saanut hänet luopumaan ideasta heti muistuttamalla, millainen ahdistava väentungos paikan päällä vallitsisi, kuinka korviaraastava meteli olisi ja psykedeelinen valaistus, jota ei päässyt pakoon. Ilona tiesi rajoituksensa ja tiesi, että sellaiseen paikkaan meno olisi kohtauksen ja ongelmien kerjäämistä.

Pientä kiukkupuuskaa ymmärrys ei ollut estänyt. Elämän epäreiluus ja rajoittuneisuus kävivät selviksi juuri sellaisissa asioissa. Normaaliin elämään pystyi urautumaan ja kuvittelemaan asioiden olevan kohtuullisen normaalisti. Näkövammaankin sopeutui. Oikeastaan hän unohti välillä, että muut kykenivät näkemään.

Mutta kun tuli asioita, joita terveet ihmiset, esimerkiksi hän itse ennen onnettomuutta, kykenivät tekemään uhraamatta kahta ajatusta, mutta näkövamma tai epilepsia osoittautuikin ylitsepääsemättömäksi esteeksi, Ilona muisti, kuinka erilainen olikaan.

Siispä hän oli joutunut tyytymään vain keikalla olleen Nooran kuvailuihin konsertista ja muutamaan huonolaatuiseen nauhotukseen. Onneksi Ilonalla oli sentään kaikki CD:t.

Istuessaan Nicolen kanssa pienessä kivijalkakuppilassa Ilona taisteli tunteakseen olonsa normaaliksi. Tänään hän ei lopultakaan kyennyt pitämään stressitasoa hallinnassa.

Vili piti päätään hänen polvellaan ja vinkui hiljaa vainutessaan, ettei emännällä ollut kaikki hyvin.

Kaikki oli ollut hyvin, kun hän oli ollut käymässä ystävällään. Mutta nyt, vaikka tilanne oli käytännössä sama, se oli pysyvä järjestely ja sen vuoksi uusi. Hänellä ei ollut enää muuta kotia, johon lähteä.

Keskity kuppiin, keskity kuppiin..
Hiki nousi ohimoille ja kämmeniin. Näkö sumentui entisestään ja ympäristön äänistäkin tuli vain sekavaa mölinää. Ilonan hengitys kiihtyi.
- Nici, mun pitää päästä johonkin pitkäkseni noin niinku nyt. Ilonan ääni oli hengästynyt ja luonnottoman korkea.
- Mulle meinaa tulla kohtaus, mut älä säikähdä.

Nainen tiesi, että jälkimmäinen oli liikaa pyydetty. Kaikki säikähtivät.
Nicole säilytti kuitenkin hermonsa paremmin kuin useimmat. Hän puristi lyhyesti Ilonan kättä ja kumartui sanomaan jotain rauhoittavaa tämän korvaan.

Sitten hän nousi pöydästä ja hävisi jonnekin. Ilona keskittyi hengittämiseen ja rauhoittumiseen. Sairaudessa oli kuitenkin se vika, että mitä enemmän kohtausta ajatteli ja pelkäsi, sitä suurempi oli todennäköisyys, että se tuli. Joskus muistikuva kohtauksen saamisesta vastaavassa tilanteessa riitti laukaisemaan sen uudelleen.

Ystävätär palasi hetkessä takaisin.
- Sä voisit mennä tuonne takahuoneeseen lepäämään, siellä on sohva, Nicole ehdotti.
Ilona ei kyseenalaistanut. Hän otti kiinni Nicolen käsikynkästä ja antoi tämän johdattaa itsensä taakse. Kahvilan pitäjä huikkasi heille pari sanaa ja Nicole vastasi hänelle, mutta Ilona ei tajunnut ympäristöstä enää mitään.

Hän pääsi pitkälleen saakka ja sulki silmänsä.
- Haluutko sä, että mä jään tähän vai meen pois?
- Jää vaan. Jos se kohtaus tulee päälle asti, niin...
Nicole puristi hänen kättään ja istuutui viereiselle tuolille.

Ilona lepäsi kymmenisen minuuttia, ennen kuin ympäristö alkoi jälleen seljetä ja sekava olo mennä pois.
- Joko sua kaduttaa, että otit tämmösen riesan kämppikseksi? Hän kysyi särkyneellä äänellä ja niiskaisi yrittäen pitää kyyneliä poissa. Itsesääli ja itseinho taistelivat ylivallasta hänen mielessään.

- Ei todellakaan, seuralainen vastasi järkkymättömästi ja auttoi Ilonan istumaan ja siirtymään takaisin kahvilan puolelle. Tämä nyökkäsi kiitollisena ja soi pienen hymyn ystävälleen. Hän ei ollut täysin vakuuttunut Nicolen toteamuksesta, mutta tiesi paremmin kuin inttää vastaan.

***

Niko soitti mummun ovikelloa. Vanhus tuli avaamaan oven vasta pitkähkön ajan kuluttua.
Hän näytti väsyneeltä ja kalpealta. Mies huolestui heti.

- Onko kaikki kunnossa?
- Juu, tänään vaan väsyttää vähän tavallista enemmän.
Niko katsahti mummua arvioivan epäilevästi, muttei kommentoinut asiaa enempää. Hän oli tiennyt jo kauan, että mummo ei ollut niin hyväkuntoinen kuin antoi olettaa, mutta halusi säästää lapsenlapsensa lisähuolelta ja esitti pirteää. Nicole saattoi uskoakin sen, Niko taas ei. Hän oli nähnyt tarpeeksi paljon sairaita ihmisiä, jotta pystyi erottamaan kun jollain ei ollut kaikki hyvin.

- Menehän sitten pitkäkseen, hän määräsi ja hänen ihmeekseen mummu siirtyi suoraan sohvalle vaakatasoon panematta vastaan.

- Miten Ilonan muutto meni? Vanhus uteli.
- Ihan hyvin. Se näytti olevan heti kuin kotonaan siellä, Niko nyökkäili.
- Sä olit oikeessa siitä ja Nicistä. Ne vetää yhtää köyttä ja on hyvä tiimi, mies arveli.

- Minun tulee ikävä Ilonaa, mummu huokaisi.
- Samoin, tyttärenpoika huokaisi ja nojasi päänsä käsiin ja kyynärpäät polviin.
- Tuntuu, että elämästä lähti pala, hän jatkoi hämmästyen itsekin äkillistä tarvettaan avautua.

- Kaikkea ei osaa arvostaa täysin, ennen kuin sen menettää, mummu huokaisi.
- Ehkä niin, Niko nyökkäsi ja hieroi ohimoitaan.
Menettänyt. Sana oli niin kamala ja toi paljon muistoja mieleen.
- Huolehdi, ettet päästä Ilonaa kokonaan elämästäsi, mummu neuvoi varovasti.

- Oonko mä ikinä kiittänyt sua siitä, että sä oot aina tukemassa ja sanomassa viisaita asioita? Niko kysyi ja naurahti perään hämillisesti raapien päätään.
Vanha nainen katsoi häneen lämpimästi, kirkkain silmin.
- Ihan tarpeeksi usein. Eipä kestä, lapseni.