Edes ystäviä

XXII

- Arvaa mikä on hassua, Ilona kysyi erään kerran.
- No? Niko vastasi.
- Mä kuvittelin lapsesta saakka, että mulla olis iso perhe, tiäks vähintään se perinteinen, mies, kaksi lasta, omakotitalo.. Ilona naurahti aavistuksen katkerasti.

- Mut onnettomuuden jälkeen mua on kauhistuttanut edes ajatus, että joskus tulisin raskaaksi. Ei musta ole huolehtimaan kenestäkään muusta. Ja oon ihan sinut tiedon kanssa, että jään vanhaksi piiaksi.

- Miksi sun pitäisi jäädä? Niko kummasteli.
- Kato nyt mua! Puolison sijasta mies parka joutuisi oleen pikemminkin omaishoitaja, Ilona  puuskahti.
- Nyt sä aliarvioit itseäsi. Sä pärjäät nyt jo suht hyvin yksin, tulevaisuudessa vielä paremmin. Miksi sun pitäisi yhtäkkiä alkaa riippuvaiseksi jostain toisesta? Niko kysyi ymmällään.

- Se liittyy ihmisluontoon. Kun toinen ei pärjää ihan täysin, se toivoo apua ja sä alat auttamaan. Mun kaltaista ihmistä kohtaan on helppo tuntea sääliä ja kuvitella sitä joksikin voimakkaammaksi, Ilona yritti muotoilla.

- Ton mä ymmärrän. Pipsa oli mun kanssa kuulemma viimeisinä aikoina silkasta säälistä. Se ei raskinut hylätä, kun mä olin niin loppu ensin äitin kuoleman takia ja sit Nicolen.. Mut se jätti mut sillä sekunnilla kun elämä olisi palannut uomiinsa, Niko tunnusti.

- Mä luulin, että se rakasti mua, hän lisäsi vaimeasti.
- Joskus ne on vaikee erottaa, Ilona vahvisti ja katsoi Nikoa kohti myötätuntoisena.
- Mä en tiedä olisinko mä ikinä valmis luopumaan varautuneisuudesta ja vilpittömästi uskomaan, että joku rakastaisi mua, eikä vain säälisi, Ilona pohti vakavana.

- Toisekseen mä itse ajattelisin olevani niin suuri taakka, että en vierittäisi itseäni toisen riesaksi.

- Ja kolmannekseen mun huushollin pitää olla koko ajan järjestyksessä, jotta mä pärjään siellä. Joku huoleton ihminen, joka jättelee rojua minne sattuu olisi painajainen ja vaaraksi mun liikkumiselle.

Sen Niko ymmärsi, vaikkakin toisesta syystä. Hänelle siisteys oli ennemminkin pakkomielle kuin tarpeen sanelemaa.

Keskustelu tyrehtyi hiljalleen. Ilona tajusi, että "ystävyyssopimuksen" jälkeen he olivat olleet varsin asiallisia toisiaan kohtaan ja puheenaiheet olivat välillä erittäinkin syvällisiä. Edes Nooran kanssa oli vaikea saada aikaan sellaisia keskusteluja. Nainen ei ollut tarpeeksi kärsivällinen uppoutuakseen miettimään syvällisiä.

Jotenkin Niko ja Noora tasapainottivat toisiaan Ilonan elämässä. Onnettomuudesta oli siis seurannut jotain hyvääkin.

***

- Tuleeks sulle koskaan mitään flashejä siitä onnettomuudesta? Niko kysyi varovasti. Hän löhösi puoli-istuvassa asennossa Ilonan sohvalla ja emäntä itse istui toisessa päässä sohvaa, jalat koukussa edessään ja kädet hän oli kietonut jalkojen ympärille. Asento kieli varautuneisuudesta, josta Ilona oli onneksi pääsemässä jo eroon Nikon aikana.

- Mä nään painajaisia. Mä oon hyppäämässä pyörän selkään ja siirtymässä pyöräkaistalle ja sit tää auto tuleekin mun takaa ja tönäisee sillei sivulla mua niin kovaa, että mä lennän kaks metriä, ikkunasta sisään ja suoraan johkin terävään kulmaan, joka osui kypärän reunan alle.

- Se tapahtu siis oikeestikin suurin piirtein niin. Mut siinä unessa mä kattelen itteeni monesti toisesta kuvakulmasta. Ulkopuolisena.

- Ja kun mä herään, mä ajattelen ensimmäisenä, että onneks se oli vaan unta. Sitten mä avaan silmät ja maailma pysyy kutakuinkin pimeenä.

- Mulle todellinen elämä on paljon enemmän painajaista, kuin se uni. Tai siis muisto. Siinä mä aina alitajuisesti aattelen, että tää on unta. Ja mä sentään nään siinä unessa. Hereillä ollessa mä alan joskus epäillä todellisuutta ja mulle tulee hirvee tarve avata silmät "oikeesti" ja herätä vanhaan elämääni.

Ilona päätti pitkän puheenvuoronsa huokaisuun ja sitten ikäänkuin havahtui muistamaan, että hänellä oli yleisökin.

- Sori, mä aloin höpöttää, hän hengähti nolostuneena, mutta vieras vakuutti, ettei se haitannut.

- Mä nään usein painajaisunta mun isän kuolemasta, Niko aloitti vuorostaan.
- Mä istun sen vieressä autossa ja yhtäkkiä eessä seisoo hirvi. Isä huutaa ja painaa jarrua, mut kamppaa joka tapauksessa hirven konepellille ja se tulee samaa vauhtia tuulilasista sisään ja tappaa isän.

- Se on tosi elävä uni ja mä herään monesti omaan huutooni ja oon ihan hiessä.
- Oudointa on, että mä en ollu oikeesti ees koko autossa. Mä olin isän kuollessa kotona tekemässä läksyjä.

- Mä olin kuitenkin paikalla silloin kun äiti kuoli. Mä, mummu ja Nicole istuttiin sen sairaalasängyn ympärillä ja pidettiin äitin ja toistemme käsistä kiinni. Mut siitä mä en nää painajaista. Se oli jollain tavalla kaunis hetki, ymmärräksä? Lohdullinen; Se vain nukkui pois ja pääsi tuskistansa eroon.

Niko jähmettyi paikalleen ja hänen silmänsä sumenivat kyynelistä.
- Mä haluisin kuolla sillei. Aina kun mä meen sairaalaan, ensin tulee ahdistava olo kaikkien muistojen takia, mut jossain vaiheessa mun tekee mieli mennä jollekin sängylle makaamaan ja sulkee silmät ja leijua uneen heräämättä koskaan.

Niko korahti ja niiskaisi hallitsemattomasti. Hänen huomaamattaan Ilona oli hivuttautunut aivan hänen viereensä ja kietoi kätensä tiukasti Nikon ympärille. Automaattisesti Niko vei omat kätensä Ilonan ympärille. He pysyivät siinä pitkän aikaa, hiljaa, kuunnellen toistensa rauhallista hengitystä ja lopulta Ilona lähes nukahti.

Niko pujottautui hänen altaan pois, asetteli hennon naisen parempaan asentoon ja peitteli viltillä.

Hän lähti asunnosta huojentuneella mielellä. Hän ei ollut kertonut painajaisista tai tunteistaan sairaaloita kohtaan kenellekään, ei edes mummulle. Ilonalle hän huomasi kertovansa kaiken epäröimättä hetkeäkään.
Ja mä en edes halunnut olla sen ystävä!

Ilona oli vain kuunnellut ja halannut. Ei voivotellut, ei antanut neuvoja. Niko totesi, että siinä olikin kaikki, mitä hän tarvitsi.