Edes ystäviä

XXV

- Muistatko kun lapsena kuljeskeltiin silmät kiinni ja yritettiin pysyä pystyssä ja olla osumatta johonkin? Sitten kun epäröitiin, kurkistettiin ihan pikkuisen silmää siristäen, että missä ollaan ja taas mentiin.

Noora nyökkäsi ajatuksissaan, mutta muistettuaan keskustelukumppaninsa rajoitteen, ynähti myöntävästi.

- Mä haluaisin sen kyvyn. Kyvyn kurkistaa nopeasti kun alkaa olla liian hankalaa. Onko se liikaa vaadittu?!
Ilona päätti huokaisemalla surullisesti.

Pimeys. Sitä oli kestänyt puolitoista vuorokautta. Ilonan päätä särki edelleen ja hän tunsi olevansa vanki omassa kehossa.
Pakene, huusi ääni sisältä. Se kuului pelolle. Mutta omasta kehosta ei ollut tietä pois.
Avaa silmät!
Ilona avasi silmänsä, mutta se ei muuttanut asiaa.

Hänen kuulo- ja hajuaistinsa kävivät ylikierroksilla. Hän oli jatkuvasti hämmentynyt ja yritti sisäistää koko ajan ympäristöään ja saada korviinsa pienimmätkin rasahdukset, jotka kertoivat vaikka jonkun liikkumisesta.

Avuton. Ikinä elämässään, ei edes viitenä ensimmäisenä kuukautena onnettomuuden jälkeen, ollut Ilona tuntenut oloaan niin avuttomaksi ja riippuvaiseksi muista. Edelleenkään hän ei tietenkään olisi halunnut myöntää sitä.

Muiden reaktiot olivat vaihdelleet. Äiti oli itkenyt ja valittanut kovaan ääneen, Noora ei ollut osannut suhtautua oikein mitenkään. Hän oppisi varmasti, mutta ensimmäinen käynti oli jo alkanut aika kiusallisesti.

- Moi äiti, Ilona oli hymyillyt iloisesti huoneeseen kävelevälle ihmiselle.
- Krhm, mä oon kyllä Noora...
- Sori, en tuntenut askeleita.
Ilona oli osoittanut tilaa sänkynsä vieressä.
- Istu.
- Tuoli on täällä.. Noora oli joutunut korjaamaan.

Hetken kumpikin olivat aika vaivaantuneita.
- Tää on niin syvältä, Noora huokaisi. Ilona puri huulta ja koitti pidätellä turhautuneisuuden kyyneleitä.
- Lievästi sanottuna.

- Saatko sä vielä sen näön takaisin?
Kaikki kysyy tota! Ihan kuin mä olisin ennustaja..
- Paha sanoo. Voihan sitä toivoo, mut mä varustaudun mieluummin siihen, että se on pysyvää. Sillei ei tuu pettymyksiä.

Hiljaisuus jatkui.
- Haluutko sä, että mä luen sulle jotain?
Ilona nyökkäsi alistuneesti.
Noora otti käteensä Ilonan äidin tuoman uutuusromaanin ja alkoi lukea. Paljon muuta ei sitten käynnillä tapahtunutkaan.

- Saisinko mä lähteä vähän kävelylle, Ilona kysyi hoitajalta Nooran lähdettyä.
- Mä olen saanut tarpeekseni makoilusta.
- Huippaako sua vielä, hoitaja kysyi huolestuneena.
- Sun pitäisi kyllä levätä.
- Ei huippaa ja onhan tässä jo levättykin..

- Josko vähän myöhemmin, kun nyt on aika kiireistä, hoitaja ehdotti epäröiden.
Ilona huokaisi ja nyökkäsi.

Ovelta kuului askeleita.
Noi mä tunnen!
- Niko?
- Jep. Mä voin lähteä silmiksi, mies lupautui astuessaan Ilonan luo. Hän oli siis kuullut keskustelun.

Potilaan kasvot kirkastuivat ja hoitaja hymyili Nikolle kiitollisena.
- Onko mun keppi siinä jossain? Ilona tiedusteli.
- Niko ojensi sen hänelle ja saattoi ovelle.

- Villeltä terveisiä, Niko sanoi melkein ensimmäisiksi sanoiksi.
- Se kyselee aina sun kuulumisia ja nyt kerroin, että sä jouduit sairaalaan, niin se lähetti terveisiä ja paranemisia.

Ilona tunnisti nimen ja tiesi pojan tärkeyden Nikolle.
- Kiitos, hän hymyili.
- Kerro takaisin.
- Kerron, Niko lupasi ilahtuneesti.

- Mummulta kans terveisiä. Se toivoi, että tulet käymään, kun pääset täältä.
- Ehdottomasti. Mä saatan päästä huomenna, Ilona kertoi toiveikkaana.

Nuoret astelivat hiljalleen käytävää pitkin ja kävivät ulkona haukkaamassa happea sen verran kuin tarkenivat.

Ilona otti tilansa raskaasti. Hänen ilmeensä oli mitäänsanomaton, mutta leuka kireä. Välillä hän hengitti syvään pitääkseen itkun poissa.

- Luulisi, ettei tää ole niin iso muutos enää, mutta nyt huomaan kuinka paljon turvauduin siihen vähäiseen näkökykyyn, joka mulla vielä oli, nainen selitti hiljaisella äänellä.

Niko kietoi kätensä hänen hartioittensa ympärille ja antoi sivuhalin. Ilona painoi päänsä hänen olkaansa vasten.
- Kiitos sulle, nainen sanoi painokkaasti, ääni täynnä tunnetta.
Niko ei vastannut, mutta tiukensi hetkeksi otettaan.

***

Nikosta oli raskasta nähdä, kuinka hänen ystävänsä oli päätynyt luovuttamisen partaalle. Näön lopullinen menetys oli pisara, joka katkaisi kamelin selän.

Mies toivoi ja rukoili, että Ilona saisi välillä hyviäkin uutisia. Nainen olisi ansainnut ne.

- Mua harmittaa kuinka äitin ja Nooran käytös on muuttunut. Tää olis helpompaa, jos ne olis jatkaneet samalla lailla kuin aiemmin, mut äiti höösää entistä enemmän ja suorastaan pakottaa tuleen asuun niiden luokse ja Noora.. Se ei osannut ees sanoa mitään. Koko sen vierailu oli tosi kiusallinen, Ilona purkautui.

- Mä toivoisin, että ne olis enemmän kuin sä. Sä et ainakaan ilmaise, jos suhtaudutkin muhun eri tavalla, Ilona totesi punastuen aavistuksen.
- Sä oot ihan sama ihminen edelleen, Niko sanoi viileän rauhallisesti.
- Miksi pitäisi käyttäytyä eri tavalla?
- Niinpä! Nainen huudahti ja heilautti vapaata kättään ilmaan.

- Se teki hyvää, Ilona sanoi selkeästi virkistyneenä, kun Niko saattoi hänet huoneeseensa.
- Kiva sitten, mies tuumasi ilahtuneena, kun saattoi olla konkreettiseksi avuksi.
- Mä tuun huomenna iltapäivällä, jos sua ei ole vielä kotiutettu.
- Kiva. Kerro Katariinalle ja Villelle terveisiä, nainen vielä muistutti askelten loitotessa.

Niko ajoi suoraan mummunsa luo.
- Ilonalta terveisiä, hän toivotti heti alkajaisiksi.
- Mitä sille kuuluu? Mummu kysyi ripaus huolta äänessä. Niko oli maininnut hänelle onnettomuudesta.

- Se meinaa luovuttaa, Niko kertoi ravistaen surullisesti päätänsä.
- Onneksi sillä on sun kaltaisia ystäviä rohkaisemassa. Mummun ääni oli lämmin.
- Mä en tiedä mitä tehdä, Niko tunnusti lähes kuiskaten.
- Mitä voi tehdä sokeen ihmisen hyväksi?
- Mitä Ilona on puhunut? Sä oot hyvä lukeen rivien välejä.
- Se valitti, kun sen äiti ja paras kaveri suhtautuu siihen nyt eri tavalla ja höösää.

- Siinäpä se. Ei se tarvitse kuin sun läsnäoloa, kuuntelevaa korvaa ja halausta silloin kun sitä vaikuttaa kaipaavan, mummu luetteli.
- Älä kohtele sitä eri lailla, sitä se haluaa. Se on edelleen sama Ilona, vaikka vähän toisessa tilanteessa, hän yritti selittää.

Niko nyökkäsi.
- Sä välität siitä aika paljon, mummu huomautti tarkkanäköisesti.
- Välitänkö? Nikon kysymys ei ollut tyly, vaan yllättynyt. Hän ei ollut ajatellutkaan asiaa.
- Tietysti reagoisin samoin, jos vaikka Villelle sattuisi jotain.
- Reagoisitkohan.
Mummun retorinen kysymys sai Nikon kasvot kuumottamaan.

- Mitä sä oikein tarkoitat, Niko vaati tietää hieman ärsyyntyen.
- En mitään erikoista. Mutta pieni neuvo; Anna Pipsan jo mennä.

Niko mulkaisi mummuaan.
- Tuon neuvon oli sitten parempi olla irti asiayhteydestä.
- Totta kai, mummu sanoi kasvot peruslukemilla, mutta Niko oli silmäkulmasta havaitsevinaan silmäniskun.
Voi mummu..!