Edes ystäviä

XXI

Seuraavat kaksi viikkoa sujahtivat hujauksessa. Ilona ei tarvinnut Nikoa, eivätkä he olleet yhteydessä. Satu kävi Ilonan kanssa laittamassa opaskoira-asiaa vireille ja äiti lähti hänen mukaansa Vantaalle tutustumaan koirakoulun toimintaan.

- Meille on tullut juuri uusia pentuja koulutukseen, oppaaksi tarjoutunut nainen esitteli.
- Suurin osa niistä on valittu ihan pikkuisina ja ne ovat olleet isäntäperheissä kasvamassa ja opettelemassa arkea ja erilaisia kokemuksia. Sitten niistä valitaan ne, jotka luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan saattaisi sopia avustajakoiriksi.

Ilona sai luvan mennä tutustumaan pentuihin, tai olivat ne jo reippaasti yli vuoden ikäisiä. Musta labradorinnoutaja Vili valloitti heti hänen sydämensä ja hän olisi voinut ottaa sen mukaansa vaikka heti.

- Niiden peruskoulutus kestää viitisen kuukautta, nainen kertoi ja esitteli hieman koulutustekniikoita, muun muassa naksuttimen käyttöä.

Ilona ja hänen äitinsä olivat vaikuttuneita ja kotimatkalla Ilona ei voinut hillitä innostustaan. Hän ei tiennyt kauanko koiran saamisessa kestäisi ja myönnettäisiinkö hänelle ylipäätään sellaista, mutta idea auttoi pysymään positiivisena.

- Oletko sä alkanut opiskeleen jo pistekirjoitusta? Äiti kysyi.
- Ihan vähän, esimerkiksi mun epilepsialääkepakkauksesta, mutta itsenäisesti se on turhan vaikeeta, Ilona myönsi.
- Haluiskohan se Satu auttaa sua? Se varmaan osaakin sen jo.
- En tiedä onko sillä niin paljon aikaa..
- Entäs Niko?
- Sillä taas tuskin on motivaatioo, Ilona lipsautti.

Äiti kuulosti hieman hämmentyneeltä.
- Kuitenkin sen työnkuvaan kuuluu avustaminen, tai no, en nyt tiedä meneekö se noin pitkälle, mutta..
Työnkuvaan. Nimenomaan. Työhön.

- Voithan sä edes kysyä, äiti ehdotti.
- Okei. Se vie mut aamulla verikokeisiin.
- Hyvä. Se olisi hyödyllinen taito näkövammaisena. Monessa paikassa on nykyään tekstit myös pistekirjoituksella. Edistäisi taas sun itsenäisyyttä, kun ei tarttisi olla muilta kyselemässä mitä missäkin lukee.

Ilona ei ollut saanut kohtauksia kutakuinkin kolmeen viikkoon ja alkoi olla toiveikas, että oltaisiin päästy lähelle oikeaa lääkitystä. Hän olisi todella onnekas, mikäli se olisi käynyt niin helposti.

Äiti ei tiennyt edelleenkään kahdesta viimeisimmästä kohtauksesta, joten hänen laskujensa mukaan kyseessä oli pidempikin aika. Hän oli rentoutuneempi ja luopui joka toisesta kontrollipuhelustakin Ilonan suureksi helpotukseksi.

***

Niko odotti Ilonaa näytteenottokeskuksen aulassa. Hän sai hädin tuskin pidettyä silmiään auki aikaisesta kellonajasta ja unenpuutteesta johtuen.

Mummu oli joutunut edellisenä päivänä sairaalaan. Syynä oli vain selkä, mutta kipu oli yltynyt niin kovaksi, että hän oli tarvinnut morfiinia suoneen pystyäkseen edes hengittämään normaalisti.

Sairaalat toivat Nikolle aina huonoja muistoja ja jo käyminen sellaisessa takasi joko valvomista, tai sitten painajaisia. Edellisenä yönä oli sekä että.

Ilonan saapuminen keskeytti hänen ajatuksensa. Niko antoi hänen laukustaan aamulääkkeen, jonka sai ottaa vasta verikokeen jälkeen, sekä vesipullon.

- Haluatko sä käydä syömässä aamupalaa? Niko kysyi.
- Sopisi hyvin.
- Haluatko tulla mulle ryöstään jääkaapin, mä meinaan asun ihan tässä lähellä, mies ehdotti, ennen kuin ehti ajatella loppuun.

Sanoinko mä todella noin? Mä en ikinä, ikinä tuo asiakkaita kotiin!
- Sanoit ja tarkoittaako tää, etten mä oo enää sun asiakas, Ilona ilmoitti/kysyi.
- Sanoinko mä senkin ääneen? Niko kauhistui.
- Kuiskasit, Ilona totesi.
- Mutta mulla on hyvä kuulo.

Niko huokaisi, muttei enää perääntynyt sanoistaan.
- No tuletko?
- Jos tosissasi kysyit? Mä oon sitten helppo vieras, kun en nää kuin hämärästi miltä sulla näyttää. En voi tuomita pölypalloja, Ilona virnisti.
- Mulla ei ole pölypalloja, Niko tuhahti.
- Mulla on pakkomielle pitää asunto siistinä ja järjestyksessä.
Äänensävyä oli vaikea tulkita. Oliko se nolostunut vai ylpeä? Ilonan mielestä Nikon sieti olla ylpeä.

Ilona nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili vähän. Niko opasti hänet kotitalonsa kolmanteen kerrokseen avaraan kaksioonsa.

Mies valmisti aamupalaa ja Ilona auttoi parhaansa mukaan. Niko huomasi, että vieraan heikosta näöstä huolimatta he muodostivat toimivan tiimin keittiössä. Ilonalla oli selkeästi paljon kokemusta. Miehen keittiö oli siisti ja selkeä. Missään ei lojunut likaisia tiskejä tai epämääräisiä kasoja ja nainen mainitsikin siitä hyvillään.

Ilona toi pistekirjoitusasian esiin kesken syömisen. Hän kuulosti ja näytti levottomalta ja odotti henkeä pidätellen Nikon vastausta.
Mä opetin Villen lukemaan. Enköhän mä selviä. Mutta haluanko mä?
Niko mietti pitkään.
- Joo, tottakai mä autan. Olisikohan kirjakaupassa jotain apuvälineitä?

Ilonan kasvot hehkuivat ilosta.
- Kiitos tosi paljon! Mä tiedän, että se on ihan liikaa pyydetty. Sä oot tosi ystävä...llinen, Ilona riemuitsi ja puri huulta suusta melkein hypänneen sammakon vuoksi.
Ystävä...llinen. Ei pelkästään ystävällinen. Me ollaan ylitetty henkilökohtaisempi raja.
Mies havaitsi, ettei kavahtanut ajatusta.
Se ei olisi kummaltakaan pois.

Ilona kietoi kädet itsensä ympärille näyttäen varautuneelta hiljaisuuden jatkuessa.
Lopulta Niko katkaisi sen.
- Mä haluun olla sun ystävä, hän totesi yksinkertaisesti. Se tuntui oikealta sanoa.

Ilona kohotti yllättyneenä kulmiaan.
- Oikeesti? Hän kysyi ääni särähtäen.
- Joo. Ei meistä mitään parhaita kavereita tuu, mut edes ystäviä, Niko ilmoitti ja huolestui saman tien miten Ilona reagoisi.

Nainen reagoi hymyilemällä.
- Edes ystäviä, hän vahvisti ja ojensi kätensä. Niko naurahti ja tarttui siihen kiinni.

Sinänsä oli erikoista, että he sopivat erikseen ystävyydestä. Ensiksi tulisi mieleen lastentarhameininki. Myöhemmin ystävyyssuhteet syntyvät luonnostaan, neuvottelematta ja sopimatta. Ottaen kuitenkin huomioon Nikon ja Ilonan lähtökohdan, Nikosta tuntui tarpeelliselta ottaa asia virallisesti esiin.

Jokin muuttui selkeästi heidän välillään tuon päivän jälkeen. Nikon seurassa esiin tuli vanha Ilona, joka pinnan alla vielä asui. He eivät edelleenkään pitäneet paljoa enempää yhteyttä tai soitelleet myöhäisillan puheluita, kuten Ilona ja Noora, mutta he eivät myöskään hautoneet asioita itsellään.

Ilona ponnisteli selvästi ystävyyden eteen yrittäen vilpittömästi tutustua Nikoon ja tämän elämään sellaisena, kuin mies sitä oli valmis paljastamaan. Niko arvosti yritystä.

- Mitä Ilonalle kuuluu? Kysyi Ville taas eräänä päivänä.
- Hyvää, Niko vastasi ja kerrankin se piti paikkansa.
- Onko se jo iloinen? Ville jatkoi.
Niko henkäisi syvään ja tajusi vakiovastauksensa vaihtuvan.
- On. Se on vihdoinkin iloinen.