Flowers ~Ashton Irwin~finnish

Luku 1

Juoksin minkä jaloistani pääsin keskellä todella synkkää ja pimeää metsää. Puiden oksat löivät useita pieniä ja kipeitä naarmuja kasvoihini mutten välittänyt. En välittänyt myöskään siitä kuinka kenkäni olivat yltäpäältä kuran peitossa ja todella märät. En välittänyt siitä että kuinka likaiset vaatteeni olivat monien kaatumisieni ansiosta. Ainoa asia josta tällä hetkellä todella välitin, oli se että minua ei saataisi kiinni. Pikkuhiljaa kuulin askelien takanani hidastuvan mutta minä en hidastanut. Lopulta en kuitenkaan enään kuullut mitään muuta kuin oman huohottavan hengitykseni ja omat askeleeni. Pysähdyin tai en oikeastaan pysähtynyt vaan lensin naamalleni kuralammikkoon. Nousin ylös ja huulieni välistä karkasi hiljainen huokaus. Yritin puhdistaa enimmät kurat kasvoistani ja vaatteistani. Katselin ympärilleni ja huomasin olevani metsäaukiolla. Näin kuraisen aukion toisella puolella polun. Lähdin astelemaan kohti polkua. Keskellä metsäaukiota seisahduin takaa kuulemaani ääneen. Rauhoitu sanoin itselleni päässäni monta kertaa ja katsoin nopeasti taakseni. Ei mitään normaalista metsästä poikkeavaa. Jatkoin kävelemistä mahdollisimman ripeästi. Toivottavasti pääsen kohta pois täältä metsästä ajattelin ja jatkoin rivakkaa kävelyäni kun huomasin pysähtyneeni. Polku vaihtui hetken kuluttua kuraisesta ja heinäisestä polusta sorapolkuun. Hölkkäsin muutaman metrin ja polku kaartui jyrkästi oikealle.

Monen tunnin tarpomisen jälkeen saavuin jonkin koulun pihaan. Kävelin lähelle tuota rakennusta ja tunnistin sen heti ala-asteeksi jota olin joskus itsekkin käynyt. Tosin olin opiskellut tuossa rakennuksessa vain 2 vuotta ennenkuin olimme muuttaneet pois. Palasin kuitenkin asumaan tänne äitini kanssa vain kuutta vuotta myöhemmin. Kävelin tuon rakennuksen etupihalle ja kävin istumaan yhdelle monista puisista, tummanruskeista penkeistä, joita pihassa oli. Pudistelin hieman kuivunutta kuraa pois housuistani ja pyyhin hieman kasvojani sillä niissäkin oli vielä kuran jäänteitä. Vedin viininpunaisen hupparini vetoketjun kiinni ja hupun pääni yli. Menin makuulle penkille ja katselin hetken tähtitaivasta. Onpa kaunista oli viimeinen ajatukseni ennenkuin nukahdin.

Heräsin siihen kun joku tökki minua käteen. Pidin silmäni kiinni ja kuuntelin hetken mitä oli meneillään. Kuulin pian pienten lasten äänien lisäksi myös aikuisten ääniä. Avasin hitaasti silmäni ja muistin olevani yhä alakoulun pihalla. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja lähdin kävelemään ripeästi kohti koulun rautaisia portteja. Toinen kahdesta opettajasta kuitenkin juoksi luokseni ja tarttui käteeni. "Tule sisälle syömään, näytät kovin nälkäiseltä." mies totesi hymyillen. Yritin hymyillä mutta epäonnistuin surkeasti. Eivät he tee sinulle mitään pahaa hoin itselleni pääni sisällä. Irrotin miehen käden käsivarrestani ja nyökkäsin. Miehen hymy leveni entisestään ja hän alkoi johdattaa minua koulun sisälle. Toinen opettajista, joku nainen käveli ripeästi miehen vierelle ja kuiskasi tuolle jotakin. Sisälle mentyämme ja ilmeisesti tuo kaksikko vei minua nyt opettajien taukotilaan. Nainen avasi uudennäköisen oven avaimillaan ja meni sisään. Hän jätti tuon puisen oven hieman raolleen ja mies seisoi aivan vieressäni. "Minä olen Christopher ja nainen joka meni juuri sisään on Stephanie." mies, ilmeisesti siis Christopher kertoi. Hän avasi oven ja kävelimme vierivieressä sisään taukotilaan, jossa todella kaunis nuori nainen oli vastassa. "Huomenta! Tule minun mukaani niin saat syötävää." tuo kuvan kaunis tyttö sanoi ja lähti johdattamaan minua kohti ruokalaa. Nainen viittoi minut istumaan pöytään. Hän katosi keittiön puolelle ja pian tuli eteeni istumaan tarjotin täynnä ruokaa. Keskustelimme hetken siitä miksi minä olin nukkunut koulun penkillä ja miksi näytin.. no siltä miltä näytin. Lopulta tuo lopetti kyselemisen. Hän jätti minut syömään rauhassa.

Tunnin kuluttua Christopher tuli luokseni, ja istui pöytäni ääreen minua vastapäätä. " Anne kertoi että sä vaan valehtelit sille sun syistä miks nukuit tuolla pihalla ja miks näytät tuolta." hän sanoi kuulostaen sekä huolestuneelta ja vihaiselta. "Syy miks en kerro totuutta on että ette todennäkösesti uskois mua." sanoin hiljaa. "Kokeile." Christopher sanoi. Aloin selittää hänelle koko tarinaa kuinka kihlattuni oli hakannut minut kännipäissään ja yrittänyt muutakin mutta olin lähtenyt pakoon, juossut metsän läpi, ja päätynyt tänne. Christopher vain nyökkäili tasaisin aikavälein. Sitten tajusin sen. Ei minulla olisi mitään paikkaa minne mennä. Kotiin en voisi mennä Zack vain huutaisi minulle ja saattaisi hakata uudestaan. Kyyneleet alkoivat putoilla poskilleni. "Kiitos ruoasta mut mun pitää nyt mennä." sanoin vaivihkaa ja Christopher katsoi minua huolestuneena. Ennenkuin hän ehti sanomaan mitään juoksin ulos ruokalasta. Etsin taukotilan ja astuin sisään. Ei ketään. Näin kuitenkin puhelimeni pöydällä. Nappasin sen ja kuulin kuinka Christopher juoksi perässäni. "Odota!" tuo huusi. "Anteeks Christopher!" huusin hänelle, juoksin ulos ja suorinta reittiä porteille. Työnsin nuo rautaiset portit auki ja jatkoin kävellen läheiseen puistoon. Istahdin penkille ja kyyneleet alkoivat tippua poskilleni.

Ookkei. Sellanen olis sitten se eka luku ja tää on sit tosiaanki mun ensimmäinen tarina jos tätä nyt kukaan edes lukemaas alkaa. Älkää kiitos tuomitko mutta palautetta saa toki antaa. :)