Rose Kuroi ja Musta ruusu (Valmis.)

16. luku

Viikko ja 6 päivää kahden kuun yöhön

Tiistai, 31

Heräsin. Katsoin kelloa: 7:39 aamulla. Leus nukkui edelleen samassa asennossa.

Eilinen loppuillan pahaolo tuntui tuplaantuneen. En voinut hyvin. Halusin vettä, mutta pienikin liike oksetti. 

Nousin joka tapauksessa ylös ja kävelin vessaan.

Ei mennyt montaa sekuntia, kun oksennus löysi tiensä vatsastani vessanpönttöön. Oloni helpotti heti.

En voinut hyvin vieläkään, mutta en ainakaan yhtä huonosti kuin äsken.

Peiliin katsomiseen en omistanut tarpeeksi rohkeutta. Riisuin valkean mekon, joka oli näköjään jäänyt päälleni, ja samalla heitin alusvaatteetkin pois. Painuin suihkuun virkistäytymään.

Peseytymisen jälkeen kuivasin hiuksiani ja katsoin peiliin. Silmäni verestivät, mutta muuten näytin samalta kuin aina ennenkin.

Se, mikä kauhistutti, oli erittäin tumma mustelma vasemmalla puolella kaulaani – fritsu. Siirryin lähemmäksi peiliä ja katsoin sitä. Peitin suuni.

Kiroilin pienesti mielessäni.

Kokeilin sitä sormellani. Se oli hieman arka ja kipeä.

Tuntui pahalta. Muistikuvani eilisestä olivat hatarat. En omistanut harmainta aavistustakaan, kuka lemmarin oli kaulaani imeskellyt.

Pystynkö peittämään sitä mitenkään?

Yritin levittää äitini meikkivoiteita ja muita pakkeleita ruman fritsun päälle, mutta se hohkasi kaikkien läpi selvästi.

En halunnut, että Leus näkee.

Mitä minä teen?! Kuinka kauan se pysyy tuossa?!

Henkäisin syvään ja kävelin pois pesuhuoneesta, pyyhe kiedottuna alusvaatteilla peitetyn kroppani päälle.

Avasin huoneeni oven hiljaa siltä varalta, että Leus nukkui edelleen. 

Olin pienellä tasolla onnellinen siitä, että herra oli edelleen samassa asennossa sängylläni. Katsoin kuinka hänen selkä nousi joka kerta happea ottaessa.

Hieman hämmentävää, että hän pystyi nukkumaan näin paljon samassa asennossa.

Puin päälleni collarit ja topin.

Krapulani oli vielä yllä, mutta yritin olla välittämättä. Kello oli pian yhdeksän.

Tasan yhdeksältä Leus heräsi. Makasin sängyn vasemmalla puolella ja tuijotin kattoa. 

"Huomenta", hän tervehti.

"Hei", sanoin. "Olitko täällä eilisestä asti?"

"Juu", Leus sanoi, "tulin tänne nukkumaan yhdeksältä aamulla."

"Nukuit tasan 24 tuntia?" kysyin hämmentyneenä enkä irrottanut katsettani katosta.

"Niin", hän haukotteli. "Watairissa ihmiset pystyvät valvomaan useita tunteja putkeen, mutta silloin tällöin täytyy nukkua tunti tai pari. Me syödään myös sellaisia marjoja, joista saa energiaa."

Se kuulosti mahdottomalta. Todella mahdottomalta, mutta mikään ei enää yllättänyt minua, jos Leus sen sanoi.

"Monta tuntia nukuit sitten Watairin tunteina?" kysyin.

"72", hän vastasi haukotellen.

"Mahdotonta", sanoin ja suljin silmäni.

"Hengissä säilymisen vuoksi täytyy välillä tehdä mahdottomuuksia", Leus naurahti.