Rose Kuroi ja Musta ruusu (Valmis.)

10. luku

Vanhempani ehdottivat minulle, että jäisin täksi päiväksi kotiin, koska kirjoitustaitoni oli evätty niin kauan, kun käteni oli paketissa.

Innokkaana oppilaana, joka kuuntelemalla laittaa opetusmateriaalit korvan taakse ja osaa hyödyntää ne jatkossa – menee kouluun, vaikka jalat olisivat amputoidut.

Kävelin pääsisäänkäyntiä kohti ja huomasin Leuksen odottavan minua, nojaten samaan kohtaan kuin aina ennenkin.

"Miten voit?" hän kysyi ja katsoi minua silmiin.

Lopetin kävelemisen ja sanoin: "Vahvojen lääkkeiden ansiosta hyvin."

"Hyvä", Leus hymyili ja laittoi kämmenensä pääni päälle.

Siitä oli tullut meidän juttu. Hän laittoi aina käden pääni päälle ja sekoitti hieman hiuspehkoani.

Pienen hiljaisuuden jälkeen päätin käyttää sanaa, jota en usein päästä suustani.

"Kiitos", sanoin ja huomasin yllättyneen ilmeen hänen kasvoillaan.

Leus hymähti ja kysyi: "Mistä moinen?"

"Aiheutan sulle niin paljon päänsärkyä ja harmaita hiuksia. Enkä ole kiittänyt tarpeeksi, vaikka tällä hetkellä minun ei pitäisi tehdä mitään muuta kuin kiittää sinua niin paljon, että se koko sana menettää merkityksensä", vastasin.

"Ei itsestäänselvyyksistä tule kiittääkään", Leus sanoi.

"En pidä sitä itsestäänselvyytenä", kerroin. "Enkä varsinkaan sinua Leus."

Hän hymyili ja laittoi kätensä takaraivooni vetäen minut vasten rintakehäänsä. "Kuule Rose."

"Niin?" Kysyin ja kuuntelin hänen sydämensykettään.

"Muistatko sen elokuvan, mikä katsottiin pienenä?"

"Minkä niistä?"

"Sen missä oli se poika, joka joutui muuttamaan pois, mutta lupasi sille tytölle palaavansa. Sitten ne vannoivat toisillensa odottavansa vaikka tuhat vuosisataa."

"Muistan."

"Se on vähän niin kuin me", Leus tuumasi ja painoi päänsä pääni päälle. "Odottaisin sua enemmän kuin ikuisuuden."

Sydämeni oli sulaa siihen paikkaan. Tuntui kuin sieluni olisi jättänyt ruumiini.

"Ethän nyt viittaa siihen, että olet lähdössä johonkin?" kysyin epäillen ja vedin pääni pois hänestä.

Hän hymähti hymyillen ja sanoi: "En tietenkään. Jos lähden, niin lähden sun kanssasi."

Hymyilin vastaukseksi ja lähdimme yhtä matkaa kävelemään sisälle.

"Muuten", aloitin. "Miten palautit auton Natashalle?"

Leus avasi minulle koulun oven ja sanoi: "Hänen isänsä haki sen sairaalan pihasta."

Nyökkäsin ja kysyin vielä: "Äiti sanoi, että se pakotti sut lähtemään kotiin sairaalasta, mutta etkö ollutkin siellä siihen asti, että mäkin lähdin?"

Hän naurahti pienesti ja virnisti. "Se jää mysteeriksi."

Vihasin mysteerejä.

Tapasimme muut samassa paikassa kuin aina ennenkin. Vastailimme heidän kysymyksiin vuorotellen ja heti, kun kysymysvyöry loppui, Jake kysyi voisiko puhua minulle kahden.

Myönnyin ja lähdimme kävelemään kahdestaan.

"Anteeksi siitä, mitä tapahtui mökillä", hän pyysi. "Olin tosi humalassa."