Rose Kuroi ja Musta ruusu (Valmis.)

4. luku

Hän kiristi otettaan ja heitti minut nopeasti syliinsä. Hiukseni hulmusivat tuulessa joten tiesin, että henkilö juoksi.

Halusin huutaa apua, mutta pelkkä kuiskaaminen oli mahdotonta. Henkeni oli salpaantunut. Budissa oli niin kova meteli, että kukaan ei olisi kyennyt auttamaan minua, vaikka olisin huutanut sydämeni kyllyydestä.

Tätä hän halusikin. Hän halusi, että olemme mahdollisimman väkirikkaassa paikassa, jotta avunhuutoni sekoittuisivat muiden kirkumiseen.

Tajusin pian, että olin sulkenut silmäni paniikissa. Avasin ne hitaasti.

Näin sumeasti ikkunan, josta kuun valo pääsi valaisemaan huonetta. Katsoin ympärilleni enkä tunnistanut paikkaa. Se oli kotoisa. Kuin jonkun henkilön kodin yläkerta.

Aivan. Se se olikin. Tämä oli Budin omistajien kotipaikka. Unohdin ihan, että he asuivat Budin yläkerrassa.

Lähestyimme ikkunaa. Käänsin päätäni hitaasti ylöspäin. Hämärä oli tarpeeksi, jotta pystyin erottamaan hänet.

Hän oli Leus.

Leus potkaisi ikkunan auki ja sanoi: "Nyt on korkea aika pitää kiinni."

Katsoin ikkunan suuntaan ja epäilin hänen aikeitaan.

Suoraan ikkunan edessä, noin kolmen metrin päässä oli katto.

"Ethän meinannut-"

"Pidä kiinni."

Häikäilemättä käärin käteni hänen hartioilleen ja tunsin, kuinka Leus kiristi omaa otettaan.

Hän aikoi hypätä.

Vauhti kiihtyi. Suljin silmäni ja toivoin parasta.

Ajattelin onnellisia asioita. Ajattelin jäätelön syömistä kuumana kesäpäivänä ja veteen pulahtamista viilennyksen toivossa.
En halunnut viimeisten ajatusteni pyörivän pahoissa ja pelottavissa genreissä. Kesä oli hyvä aihe.

Kuulin kuinka hän laskeutui katolle. Tasapainoaistini tehdessä tehtävänsä, kuulin käskyn:
"Rose, mitä ikinä teetkin, älä avaa silmiäsi."

Jokin oli vialla.

"Hän on täällä, eikö olekkin?" kysyin.

En voinut varmaksi väittää, että Leus tiesi, mistä puhuin.
Se pieni ääni, jota kutsun vaistoksi - kertoi muuta.

Leus ei vastannut.

Ahdistuin hänen hiljaisuudestaan ja avasin silmäni.

Mustahiuksinen poika seisoi noin 10 metrin päässä meistä. "Eikös Leus käskenyt pitää silmät kiinni?" hän kysyi nauraen.

Herran kasvoilla oli pahaenteinen virne ja hänen ympärillään leimusi pienesti punainen aura.

Katsoin Leusta silmiin.
Lyhyen katsekontaktimme jälkeen, hän laski minut maahan seisomaan ja siirsi katseensa mustahiuksiseen pahuuden ruumillistumaan.

"Noh, mikä on Leus? Etkö aio esitellä omaa veljeäsi?" hän kysyi katon toiselta puolelta.

Veli?

Liikaa yllätyksiä ja elämää muuttavia asioita lyhyen ajan sisään.

"Rose, hän on Uron, minun isoveljeni", Leus esitteli.

Tarkemmin katsellessani huomasin, että heissä oli paljon yhdistäviä kasvonpiirteitä.

Astuin askeleen taaemmaksi. Halusin kauaksi heistä molemmista.

Toisesta en tiennyt muuta kuin etunimen.

Toisesta luulin tietäväni jotain, mutta todellisuudessa hän hämmästytti minua joka ainoalla tavalla enemmän kuin kukaan muu koskaan ennen. Leus sai minussa ne tunteet esiin, joiden tukahduttamiseen näin paljon vaivaa. Hän sai minut kokemaan suuria muutoksia elämässäni.

En pitänyt muutoksista. En ollenkaan.

Katsoin ensin Leusta ja sitten Uronia. Olin peloissani. Tietämättömyys tulevista tapahtumista raivostutti ja kauhistutti minua.

Pelkäsin Uronia. Hän oli vaarallinen.

Se turvallisuus, mitä tunsin Leuksen ympärillä ei ollut kadonnut. En silti tiennyt hänen aikeistaan, ja se - hyvät naiset ja herrat - karmi minua.

"Leikit on leikitty Leus", Uron sanoi totisella äänellä. "Luovuta hänet minulle."

"Tiedät jo, että en anna sen tapahtua", Leus vastasi ja laittoi kätensä kaulakorulleen.

"Et ole aina hänen suojanaan", Uron sanoi.

"Väärin", Leus totesi. "Olen aina hänen suojanaan."

Samassa hän astui askeleen taaemmaksi. Asetti kätensä selkääni ja veti minut vasten omaa rintakehäänsä.

Seuraavaa tapahtumaa en osannut kuvailla. En löytänyt järkevää selitystä sille.

Olimme ensin rakennuksen katolla. Seuraavaksi näin kirkkaan valon.
Kirkkaan valon haihtuessa näin metsän.

"Älä yritä miettiä loogista selitystä äskeiselle", Leus sanoi ja päästi minusta irti.

Astuin askeleen eteenpäin ja pidin suuni kiinni.

Leus tarttui vasempaan ranteeseeni, nostaen käsivarttani ja katsoen kämmentäni. Olin jo aivan unohtanut sen avaimen kuvan, joka kuvitti ihoani.

"Tiedätkö mikä tämä on?" hän kysyi ja näytti kuviota kädessäni.

"Avain?"

"Niin, mutta mikä sen tarkoitus on?"

"No avata ovia? En minä tiedä. En tiedä mitään! Viimeisen parin päivän aikana kaikki on ollut kuin suoraan satukirjasta", sanoin panikoiden ja asetin oikean kämmeneni otsaani. "Olen varmaan tulossa hulluksi."

Otin syvän henkäyksen raikasta metsäilmaa ja yritin selvittää päätäni.

Mitä ihmettä elämässäni oikein tapahtuu?

Leus päästi kädestäni irti ja sanoi: "Tiedän, että tämä kaikki kuulostaa oudolta juuri nyt."

"'Juuri nyt'?" kysyin. "Ei tämä ole mahdollista, Leus! En ole tottunut tällaiseen. En usko yliluonnolliseen. Uskon faktoihin ja tieteeseen. Kaikki tämän viikon aikana tapahtunut uhmaa jokaista asiaa mihin uskon! En ymmärrä. En yhtään!" huusin.

Tunsin kuinka silmiini alkoi kertyä kyyneliä. En edes tiennyt, mistä nyyhkimiseni johtui. Varmaan turhautuminen ja kaikki pelko mitä olin piilotellut sisälläni, purkautuivat.

Kyykistyin ja painoin kasvoni käsiini.

Kaikki oli vain liikaa. Pääni selvittäminen oli hankalaa. En tiennyt. En tiennyt alkua, loppua tai keskikohtaa. Edes pienen pientä johtolankaa, jonka avulla pystyisin selvittämään koko sotkun - ei löytynyt.

En halunnut myöntää itselleni aiemmin, mutta nyt olin ajautunut umpikujaan, josta en pystynyt pääsemään yli, ali tai ohi.

Olin joutunut keskelle lankakerää, josta en päässyt pois.

Vihasin sitä, kun en ymmärtänyt. Tietämättömyys oli raivostuttavaa. Se turhautti ja ärsytti. Olin pettynyt itseeni.

"Miksi aina teet näin?" Leus kysyi ja kuulin, kuinka hän istui viereeni. "Miksi aina yrität selvittää kaiken itse kuin muiden apu ei olisi vaihtoehto?"

En vastannut hänelle mitään. Miksi hän puhui kuin tuntisi minut?

"Sinun ei tarvitse selvittää kaikkea yksin Rose. Ei enää", hän lohdutti. "Ei enää koskaan. En jätä sinua yksin tai avuttomaksi. Tällä kertaa, pysyn luonasi."

Nostin pääni. Katsoin häntä silmiin. Tällä kertaa?

Leus ~

Rose katsoi syvälle sieluuni sinivihreillä silmillään. Kyyneleet saivat ne tuikkimaan kauniimmin kuin tähtitaivas syysyönä.

Hän muisti minut. Vihdoin. Olin varma siitä.