Rose Kuroi ja Musta ruusu (Valmis.)

23. luku

Leus

Kipu. Mitä se oli?

Sitä, kun sattuu. Kun jotain tapahtuu, joka aiheuttaa pakottavaa tai viiltävää epämukavaa tunnetta.

Mitä tämä sitten oli? Kun sattui, mutta mikään ei ollut osunut. Kipu ei ollut viiltävää tai pakottavaa.

Se sattui joka puolella kehoa, mutta sydän oli sen pesäpaikka. Se pumppasi myrkyllistä ainetta pitkin verisuoniani ja aiheutti minulle erittäin epämukavan olon.

Joka kerta, kun jouduin lyömään tappo mielessä miekalla omaa veljeäni, tuntui kuin kipu olisi pahentunut.

En pitänyt tästä, mutta minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Hyväksyessäni roolin Watairin kapteenina – sitouduin laittamaan valtakuntani kaiken edelle.

Petturit olivat pettureita. Petturit ansaitsivat ansionsa mukaan. Minä, kapteeni-Leus, jouduin tekemään kaikkeni, jotta nuo rikolliset saataisiin maksamaan.

Uron oli valinnut tämän reitin. Hän tiesi, että minä en tulisi perässä. Hän tiesi, että loikkauksen jälkeen näkisimme toisemme vihollisina.

Tämä oli hänen vikansa.

Tunsin kuinka kynteni maalautuivat mustaksi. Pupillini laajenivat ja valtasivat koko iirikseni. Hiukseni hulmusivat pienesti. Verisuoneni pullistuivat kädessäni.

Pysäytin taistelun ja katsoin veljeäni silmiin.

Täytyi kasata ajatukset yhdeksi kappaleeksi.

Uron huomasi erikoisuuteni.

"Leus?" hän kysyi varovasti. "Mitä sinulle on tehty?"

Hänen äänensävynsä omisti pelokkaan ja huolestuneen särön.

"Ase", vastasin.

"Eiväthän he-"

"Kyllä", keskeytin, "halusin sitä. Halusin jonkun tavan pysäyttää sinut ja äidin."

Uron oli hämmästynyt.

Lyhyiden sekuntien päästä hämmästys muuttui innostukseksi. Veljeni näki minut haasteena. "No katsotaan onko tuo tarpeeksi."

Liekit roihusivat entistä enemmän herran miekassa.

Otin juoksuaskelia eteenpäin, mutta miekalla lyömisen sijasta heilautin jalkaani ja kamppasin Uronin maahan.

En kerennyt seisoa kauaa, kun veljeni heilautti jalkaansa myös.

Makasin hänen vierellään ja heilautin miekkaa, jotta se osuisi Uronin vatsaan.

Hän laittoi omansa eteen ja torjui iskuni. En antanut periksi vaan jatkoin aseen painamista alaspäin.

Heti, kun Uron ymmärsi, että ollessamme lauantain puolella voittaisin hänet fyysisessä voimassa, hän vieri miekkani alta pois ja nousi seisomaan.

Nousin itsekin ylös, enkä antanut Uronille tilaisuutta hengähtää.

Iskin saman tien päälle.

Iskin miekkaani puolelta toiselle ja yritin saada Uronin menettämään otteensa omastaan.

Haluni voittaa oli niin kova, että tahtini kiristyi.

Olin vahvempi kuin Uron. Tiesin olevani.

Nyt taistelin tosissaan. Olin vapauttanut shamaanin kiroamat voimat täysin.

Myrkky levisi viimeisiinkin verisuoniini.

Hän torjui joka ainoan iskuni.

Kunnes,