Rose Kuroi ja Musta ruusu (Valmis.)

11. luku

Kävelin kostealla polulla metsän keskellä. Kaukaisuuteen oli hankala nähdä, koska joka puolella velloi paksu sumukerros.

Minulla ei ollut kenkiä, mutta en tuntenut kylmää varpaissani.

Jatkoin eteenpäin tarpomista, ilman syytä kävelylle. En tiennyt miksi minun täytyi jatkaa matkaa tai mikä oli määrän pääni, mutta jatkoin silti tarpomista.

"Mukava tavata pitkästä aikaa", kuului matala ääni takaani.

Säpsähdin hieman ja käännyin ympäri.

"Minä tässä", hän sanoi. "Uron."

Olin lähtemässä juoksuun refleksinomaisesti, mutta Uron pyöräytti etusormeaan ja samassa sumu jalkojeni ympärillä muuttui kovaksi kuin betoni. Se kahlitsi jalkani ja pakotti minut pysähtymään.

"Töykeää", hän huokaisi ja istui kiven päälle."Älä huoli, en voi satuttaa sinua", Uron sanoi turhautuneesti.

Olin aivan hiljaa.

Hän katsoi minua ja nojasi päänsä kämmeneensä. "Miten menee?"

"Parempiakin päiviä on ollut", vastasin. "Varsinkin ne joina en joudu tapaamaan sinua tai pelkäämään sitä, että tapaamme."

Hän oli hämmästynyt ja painoi kätensä rintakehäänsä. "Varo Rose, satutat minua jopa", Uron sanoi sarkastisesti ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.

"Missä olemme?" kysyin ja katsoin ympärillemme.

"Empä tiedä vastaisinko", Uron huokaisi. "Äskeisen kommentin jälkeen ei huvittaisi puhua kanssasi ollenkaan."

"Voi harmi", sanoin ja pyöräytin silmiäni.

Uron ei vaikuttanut enää niin pelottavalta.

"En pidä asenteestasi", hän sanoi ja pyöräytti sormeaan. Kahleet jaloissani kiristyivät. Tuntui siltä kuin luuni painautuisivat kasaan. En pystynyt seisomaan enää.

"Sanoit, että et voi satuttaa minua", parkaisin kivun välistä.

"Muotoilin lauseeni väärin", hän naureskeli ja nousi seisomaan. "Tarkoitin sanoa, että en voi satuttaa sinua niin, että se vaikuttaisi oikeaan sinuun."

"Oikeaan minuun?" Olin hieman hämmentynyt.

"Niin", hän kertoi ja käveli lähemmäksi. "Se sinä, joka on tässä, on se sinä, joka on unissasi."

Unissani? Onko tämä vain minun untani?

"Minulla oli myös oikeaa asiaa", hän sanoi ja painava kerros sumua painoi rintakehääni alaspäin. En pystynyt hengittämään normaalisti.

"Minua ei kiinnosta", sanoin ja yskäisin.

Uron huokaisi ja sanoi: "Olet todella rasittava, en jaksa kuunnella ääntäsi."

Hän kyykistyi viereeni ja painoi kätensä huulieni päälle. "Lainaan tätä vain hetkeksi."

Halusin kysyä, mistä hän puhui, mutta sanat eivät tulleet suustani. En pystynyt puhumaan. Painoin vasemman käteni suuni kohdalle, jonka paikalla tunsin pelkkää sileää ihoa.

Verenpaineeni kohosi ja silmäni suuurenivat.

Uron nauroi. "Pystyn ottamaan myös näkösi."

Ei kai hän meinannut tehdä niin? Ahdistuksen määrä oli suuri jo valmiiksi, koska en pystynyt puhumaan tai hengittämään suuni kautta.

Pelkkä ajatuskin siitä, että joutuisin kokemaan saman kuin silloin, kun sain tämän merkin käteeni – karmi minua.

"Aika täällä käy nopeammin joten minulla ei ole aikaa viedä silmiäsikin. Nyt sinun täytyy vain kuunnella."

Nyökkäsin pelko silmissäni.

"Tasan kuukauden kuluttua 12. kesäkuuta on kahden kuun yö, jolloin tulen hakemaan sinua. Kahden kuun aikaan olen voimakkaampi kuin Leus. Paljon voimakkaampi. Hänen, sinun ja kiranan eliminoiminen onnistuu kuin kärpäsen niittaaminen", hän sanoi hymyillen. "Senpä takia aion jättää teidät kaksi rauhaan seuraavan kuukauden ajaksi."

Hän napsautti sormiaan ja sain suuni takaisin. "Miksi kerroit tämän minulle? Eikö sinulla olisi etumatkaa enemmän, jos olisit ollut kuukauden ilman mitään kontaktia ja yht' äkkiä iskenyt?" kyseenalaistin hänen taktiikkansa välittömästi.

Hänen looginen ajattelukykynsä oli hyvin heikko.

Hän naurahti. "Voi kuule", Uron sanoi. "Sillä ei ole mitään väliä tiedättekö te vai ette, koska joka tapauksessa minä voitan."

Halusin väittää vastaan ja huutaa, että hän valehtelee, mutta en pystynyt. Tällä kertaa kykenemättömyyteni johtui itsestäni. En ollut sataprosenttisen varma, että minä ja Leus voittaisimme tämän kamppailun.

Uron antoi minulle katseen, joka jäi viimeiseksi katsekontaktiksemme.

Olen hyvin syvästi pahoillani luvun viivästymisestä.