Rose Kuroi ja Musta ruusu (Valmis.)

2. luku

Rose

Kurkistin kelloa puhelimestani: 03:07. Unettomuus vaivasi minua. Diagnosoin sen johtuvan koulussa tapahtuneen kokemuksen johdosta.

En jaksanut kannatella silmäluomiani enempää joten annoin niiden valua kiinni. Vihdoin sain otettua otteen unen päästä.

Kuulin naurua. Heräsin. En saanut silmiäni auki eikä ruumiini liikkunut käskyistä huolimatta. Ahdistuin pelosta ja tietämättömyydestä. Mitä minulle tapahtuu?

Pahaenteinen nauru kaikui korvasta toiseen.

Näkö- ja liikkumiskykyni oli takavarikoitu, mutta kuulo- ja tuntoaistini olivat tallella.

Tunsin kuinka joku seisoi vierelläni. Olin varma, että minua tuijotettiin.

Yritin huutaa, mutta yksikään ääniaalto ei lähtenyt suustani. En pystynyt viestimään kenellekään avun tarpeestani.

Pian kuulin kuiskauksen. "Liikkuminen ja äänteleminen on turhaa."

Kuiskaaja oli mies. Mies jonka vaarallinen aura täytti huoneeni puhtaimmat ja pyhimmät nurkatkin likaisimmalla pahuudella, jota tästä maailmasta löytyi.

Seuraavaksi kuulin kuiskauksen, jota en halunnut kuulla.

"Et ole turvassa Rose Kuroi. Minä en anna sinun olla turvassa", hän kuiskasi pitäen pahaenteistä nauruaan yllä. Nauru kaikui korvissani eikä jättänyt minua rauhaan.

Pelkäsin kuollakseni. Pelkäsin kuolevani.

Kuulin nopeaa jyskytystä korvissani. Oma sydämensykkeeni?
Olin peloissani. Tämä ei voi olla totta. Ei vaan voi. Olenko tulossa hulluksi? Uneksinko?

Tarvitsin apua.

"Valehtelu on itsellesi turhaa, Rose. Tämä tapahtuu oikeasti", miehen äänellä kuiskaava sanoi. "Todistan sen."

Tunsin kuinka joku otti kädestäni kiinni. Polttava ja viiltävä kipu vihloi kämmentäni.

"Hyvää yötä Rose Kuroi. Nuku hyvin", hän kuiskasi karmivalla äänellä.

"Ja älä huoli,

minä palaan vielä."

~~~~~

Kävelin ulos tunnilta. Kaikki opittu meni toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Ajatukseni olivat myrskyisät. Ne pyörivät vain yöllisen unihalvauksen ympärillä.

Se tuntui niin aidolta.

Yritin valehdella itselleni. Minulla oli fyysinen todiste siitä, että huoneessani oli joku.

Nimittäin vasemmassa kämmenessäni on kuva mustasta avaimesta. Se ei peseydy pois. Aivan kuin tatuointi.

Aivoni eivät pystyneet käsittelemään tapahtunutta. Aamulla tarkistin huoneen jokaisen nurkan, enkä löytänyt jäljen jälkeäkään murtautumisesta.
Kysyin jopa äidiltäni aamulla kuuliko hän yöllä epänormaaleja kolahduksia. Ei kuullut.

Joku otti olkapäästäni kiinni ja sanoi: "Rose."

Havahduin pienellä säpsähdyksellä ja käännyin ympäri. "Ai, hei Leus", tervehdin.

"Enkai vain säikäyttänyt?" hän naurahti.

Hymyilin huonon tekohymyn ja sanoin: "Et, nukuin vain vähän huonosti viime yön."

"Kuinka niin?" hän kysyi samalla, kun kävelimme käytävää pitkin kohti psykologian luokkaa.

"Nukuin vaan", vastasin.