Mikä on elämäni tarkoitus?

4 luku

Ainut asia minkä muistin oli kun kaaduin maahan kyljelleni ja kuulin nimen huutoani.

Sitten kaikki pimeni ja olin taas pimeydessä.

Tunsin pikkuhiljaa saavan tajuntani takaisin, silmäni tuntuivat todella raskailta enkä jaksaisi avata niitä. Mutta jonkin itsessäni käski avatasilmäni, aloin ekaksi kokeilemaan liikuttaa kättäni.

Käteni ei liikkunut minnekkään, en edes saannut puristettua sitä yhteen. Yritin pari kertaa uudestaan ja sitten sain pienen hennon nykäisy aikaan.

Kuulin samalla henkäisyn ja jotakin nopeata pientä supattelua. Erotin ainoastaan yhden sanan ja se oli "minä voin liikkauttaa kättäni, jos olen kooma tilassa ja vielä vakavammassa tilassa mitä aikaisemmin?"

Aloin tietenkin hätääntymään mitä minulle on tapahtunut, aloin kuulemaan tasaisen piipityksen nopeentua jolloin kaikki ei olisi hyvin.

Se johtuu varmaan panikkikohtauksestani, koska jos olen paniikissa sydämmeni lyö tuplaten nopeammin. Jolloin hapen ottokin heikkenee minulta ja olen niikuin kuolemaisillaan hapen puutteeseen.

Kuulin ihmisten juoksevan huoneeseen ja hääräävän ympärilläni ja säätelevän esineitä. Tunsin jonkun pistävän esineen päähäni ja yritettiin saada minuun yhteyttä kutsumalla nimeäni. En tiedä miten piti reagoida jolloin aloin puristamaan jonkun kättä niin kovaa kun jaksoin, mutta yhtäkkiä voimani loppui.

Ja kaikki alkoi hidastua ja enkä saannut kun raskaasti ja syvään otettua happea. Syke hudastui nopeasti sillä piipitys oli hidasta ja katkonaista, olenko siis kuolemaisillaan vai mitä tapahtuu.

-Olemme todella pahoillamme, mutta tyttärenne on nytten lähdössä teidän keskuudestanne pois... otan osaa ottoa. Joku mies sanoi ja oli painamassa jotain laitetta pois päältä.

-Äiti... oli ainut sana minkä sain sanottua. En tedieä millon olin avannut silmät, muyta en nähnyt kuin sumeasti. Suljin silmäni ja vaivuin taas pimeyteen, tunsin ka kuulin jälleen.

Nostin kättäni tai yritin, mutta sitten se vaan valahti alas. Tunsin järkyttävän kivun oikeassa kädessäni ja tietenkin se oli kolahtanut johokkin kovaan.

joku purskahti itkuun, yritin nostaa uudelleen, mutta käsi nytkähti ranteen kohalta. Tiedän etten pysty parantamaan tilannetta, mutta en halua että jollakin on hirveä olla minun takiani.

Aloin luovuttamaan ja raahasin käden takaisin sängyn sisä puolelle, käänsin pääni ja annoin asian olla. Tiedän että muut näkevät mitä teen ja se ei helpota minun oloa yhtään.

-Voitte sammuttaa koneet, minun aikani taitaa lähestyä... sanoin käheällä äänellä. Tiedän ettei se mitä sanoin äsken ollut totta, mutta en jaksa tätä enään millään.

-Laittakaa tehoa lisää!... Daniellelle sekä pistäkää nenäletku ruokintaan enemmän ravintoa jotta hänen keho alkaisi toimia kunnolla. Hän on vieläkin luuta ja melkein pelkästään nahkaa! Tällä menolla hän on meidän käsissä kuollut potilas!.. kuulin jonkun sairaalamiehen sanovan muille ja kaikki alkoivat tietenkin hääräämään meidän ympärillä.

-Olette kyllä onnekkaita, on kyllä mahdotonta selvitä näin pitkään ja vielä todella pitkälle edennyt syömishäiriön sairaudesta... hänellä on tedellakin alhainen veren paine eikä edes painokaa ole kuin noin 29kg enään. Ja se on todella vakava tilanne, hänelle aletaan lisäämään paljon ravintoa nesteenmuodossa. Jotta keho alkaisi käyttää sitä hyväkseen kunnomaa lihaksia ja muita. Sama mies ääni sanoi perheelleni.