My Lion (Finnish)

V E I N T I C U A T R O

Ihan näin ensiksi haluan sanoa, niin kuin olen jo aikaisemminkin sanonut, että en ole mikään lääketieteen ammattilainen, vaan ihan tavallinen lukiolaistyttö, joten pahoittelen, jos kaikki vammat ja termit ei ole virallisia tai jos joku vamma ei edes olisi mahdollista!

Toivottavasti tykkäätte tästä :)

-Jacqueline

Zac

Kiirehdimme nopeasti takaisin oikeaan kerrokseen sairaalassa ja näin jo heti käytävän päässä, kuinka Antonin vieressä seisoi joku lääkäri, jolla oli vielä leikkaussalivaatteet päällä.

"Onko Sebastian kunnossa?" kysyin heti, kun pääsimme heidän luokseen. Lääkäri katsoi minua ensin hieman oudoksuen ja kysyi sitten: "Kuka olette?"

"Zachary McCartney", esittelin itseni ja Anton selitti, "Zacharykin voi kuunnella, se on Sebastianin poikaystävä" Lääkäri hymyili minulle hieman, ja hymyilin hieman itsekin, en tosin paljon, sillä halusin edelleen tietää kovasti, missä kunnossa Sebastian oli. Enkä edes siinä hetkessä tajunnut, että Anton juuri suorastaan heitti minut ulos kaapista sanomalla olevani hänen poikaystävänsä.

"Ja te olette Antonin aviomies?" lääkäri varmisti ja Kaiden nyökkäsi ja esitteli myös itsensä.

"Okei, hyvä. Minä olen siis Lucas Macklin, Sebastianin leikkauksen leikkaava lääkäri", lääkäri kertoi nimensä ja alkoi sitten kävelemään käytävää pidemmälle, jolloin seurasimme häntä.

"Vielä on vähän vaikea sanoa, mitä tapahtuu, sillä seuraavat tunnit kertovat aika paljon", hän aloitti, kun pääsemme oven eteen, jossa lukee ylhäällä kyltti: Teho-osasto

"Mutta Sebastian on kuitenkin hengissä?" varmistin ja lääkärin nyökättyä tunsin suuren painon lähtevät hartioiltani. Olin niin onnellinen tajutessani tämän, että halasin lääkäriä toistaen vain: "Kiitos, kiitos"

Hän naurahti hieman ja sitten huomasin, mitä juuri tein, ja irrottauduin hänestä nopeasti, "Sori"

"Ei se mitään", hän hymyili, mutta hänen hymynsä katosi, kun hän alkoi kertomaan lisää, "Sebastianin onneksi hän oli kaupungissa, sillä siinä kohdassa nopeusrajoitus oli melko alhainen, mikä tietysti tarkoittaa sitä, että auto ei aiheuttanut niin suurta voimaa"

Tässä vaiheessa mieleni olisi tehnyt vain huutaa, että voitko nyt mennä siihen oikeaan asiaan, eikä alkaa pitämään jotain fysiikan tuntia voimasta, mutta pystyin kuitenkin pidättelemään itseäni.

Seuraavaksi lääkäri alkaa selittämään jollain kauhean vaikeilla lääketieteellisillä termeillä, mitä vammoja hänellä on, joista en tajua paljonkaan, paitsi että Sebastianilla on jotain murtumia tai vammoja kaularangassa tai jossain sekä myös muita vammoja esim. jaloissa, sekä vasen ranne on murtunut.

"Häntä voi mennä katsomaan, kunhan hän voi hieman paremmin, mutta ei kannata säikähtää hänen ulkonäköään, mikä voi näyttää pahemmalta kuin se oikeasti on. Ainakin näin voin varoittaa, että hänellä on kaularankaortoosi, rannemurtuma-kipsi vasemmassa ranteessa, sekä vasemmassa jalassa myös, sillä kuten äsken kerroin, hänen nilkan lähellä luu katkesi ja tuli ihosta läpi", lääkäri selittää ja vaihdamme Antonin ja Kaidenin kanssa hieman ällötystä täynnä olevat katseet.

Ihosta luu läpi? Ei kiitos... Vaikka pääasiahan on tietysti se, että Sebastian on hengissä, ainakin toistaiseksi, sillä lääkärillä ei näyttänyt olevan kovin positiivista kuvaa vielä.

"Eli tosiaan, muutaman tunnin päästä tiedämme paremmin hänen tilastaan, mutta ainakin nyt näyttää paremmalta kuin aluksi, jolloin hänellä ei ollut ensiksi paljoakaan toivoa", lääkärin sanat pelästyttävät ja helpottavat oloani samaan aikaan.

"Okei, kiitos", Kaiden kiitteli, ennen kuin lääkäri jatkoi matkaansa. Hän kertoi tosin ensin, että joku hoitajista tulee kertomaan, kunhan Sebastianin luona voi vierailla.

"Nytkö vain odotetaan?" Anton kysyi ja Kaiden nyökkäsi vastaukseksi, "Niin"

Kävelin penkille käytävällä ja istahdin sille ajatusmyrskyn kanssa. En edes oikein ollut tajunnut vielä, että hän oli oikeasti hengissä. Sebastian ei kuollut, hän on elossa, ja sain vielä mahdollisuuden pyytää anteeksi käyttäytymistäni ja korjata virheeni.

"Zac?" Anton tuli eteeni kumartuen huolestuneen näköisenä, ja vasta nyt tajusin itkeväni taas. Vedin hänet halaukseeni ja annoin helpotuksen kyyneleiden valua poskilleni. Olin niin helpottunut ja onnellinen kaikesta.

----------------------------------------------------------------------------------------

Sydämeni jätti varmasti lyönnin välistä, kun astuin huoneeseen ja näin sängyssä makaavan Sebastianin. Kello oli varmaan jo viisi yöllä, mutta vaikka kuinka olin väsynyt, halusin silti mennä katsomaan häntä. Olin väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti, ja olisin tällä hetkellä kaivannut jonkun, joka voisi vain olla vierelläni. Kaiden ja Anton olivat toistensa syleilyssä lähes koko ajan, kun taas minulla ei ollut ketään. Mikä oli osittain omaa syytäni, enhän pystynyt kertomaan äidilleni tai vaikka Alicellekaan tästä.

"Hei Sebastian", kuiskasin ja istahdin hänen sänkynsä vieressä olevalle tuolille. Kello tikitti seinällä kovaan ääneen, tai se ainakin tuntui siltä, sillä se oli lähes ainoita ääniä huoneessa.

"Mä olen pahoillani kaikesta", sanoin hiljaa, vaikka tuskin hän edes kuuli sitä. "Pahoillani siitä, miten monesti ja paljon mä sua satutin vain sen takia, ettei kukaan saisi tietää meistä. Pahoillani siitä, että mä en halannut ja pussannut sua silloin niin paljon kuin vain pystyin, kun mulla oli siihen mahdollisuus"

Niiskautin ja pyyhin kyyneleitäni, jotka alkoivat taas tulla valtoimenaan. Hän näytti niin heikolta maatessaan tässä sängyssä. Pieniä ja isompia naarmuja oli joka puolella, siteitä ja yksi laastarikin otsalla. Niskatuki, vai mikälie ortoosi se olikaan, näytti kauhean epämukavalta ja jäykältä.

"Toivottavasti sulla ei ole paha olla, vaikka sen tärskyn jälkeen se ei olisi ihmekään", sanoin hiljaa ja liikutin kevyesti oman käteni hänen kätensä päälle. Silitin hänen kättään hetken ja vain katselin Sebastiania, jonka rintakehä nousi ja laski hengityksen mukaan tasaisesti.

"Mä en edes kunnolla tajunnut, miten tärkeä sä olet mulle ja miten paljon mä sua ra-", jäädyin paikalleni huomatessani, mitä juuri olin sanomassa. En kai minä rakastanut Sebastiania? Mehän emme olleet olleet yhdessäkään kuin vain vähän aikaa. Ei kukaan rakastu näin lyhyessä ajassa, vai rakastuuko?

Kuulin yskäisyn vierestäni ja tunsin lähes saavani jonkun kohtauksen, kun käännähdin ääntä kohti säikähtäneenä. Näin metrin päässä sen lääkärin, Lucaksen, joka hymyili minulle hieman surullisesti, mutta kuitenkin hymyili.

"Hei Zachary", hän sanoi ja käveli viereisen tuolin eteen, "Voinko istua?"

Nyökkäsin hänelle ja otin takkini pois tuolilta, johon hän sitten istahti. Käänsin katseeni takaisin Sebastianiin, sillä en oikein tiennyt mitä sanoa hänelle, tai mitä hän odotti minun sanovan.

"Kauanko te olette olleet yhdessä?" lääkäri kysyi muutaman hiljaisen minuutin kuluttua.

"Ei kovin kauaa..." vastasin, koska en tiennyt tarkkaa vastausta itsekään. Lucas muutti hieman asentoaan tuolissa ja nyökkäsi sitten Sebastiania kohti, "Minun poikani oli kerran samassa tilanteessa"

Katsoin häntä hieman yllättyneenä, ei hän näyttänyt niin vanhalta, että hänellä voisi olla lapsia, tai ainakaan kovin vanhoja.

"Ai, onnettomuudessa vai?" kysyin, ja hän pudisti päätään, "Ei, mutta hänen paras kaverinsa, nyt kihlattu, oli. Me asuttiin silloin heidän naapurissaan ja heistä tuli heti kaveruksia, myöhemmin, ehkä joskus kun he olivat yli murrosikäisiä, aloin huomata, että ei ne enää pelkkiä kavereita olleet. Kumpikaan ei tosin myöntänyt sitä, ei edes itselleen"

Kurtistin hieman otsaani hänen tarinalleen, mikä tarkoitus tällä oikein oli? Ja vielä enemmän hämmennyin, kun hän vain nousi tuoliltaan ja lähti kävelemään ovea kohti. Juuri ovella hän kuitenkin kääntyi ja sanoi:

"Sitä vaan, että kannattaa rakastaa toista aina kuin viimeistä päivää"