My Lion (Finnish)

V E I N T I C I N C O

Zac

Sebastian oli ollut jo kaksi päivää nukutuksessa tai jossain, mikä alkoi jo saamaan minut epätoivoiseksi. Halusin hänet takaisin, en kestäisi enää yhtään päivää ilman häntä. Olin jopa saanut luvan Lucakselta yöpyä täällä, sillä hän tiesi, että olisin kuitenkin jäänyt tänne salassa.

Sebastian oli niin erilainen vain maatessaan näin. Hän ei yrittänyt saada minua punastumaan likaisilla vitseillään tai puhunut minulle espanjaksi, jotten ymmärtäisi hänen sanojaan. Hänellä ei ollut sitä tuttua virnettä, joka sai sukat pyörimään jaloissani, eikä hän kohottanut toista kulmaansa, kun sanoin jotain typerää. Hän vain makasi hiljaa paikallaan. Mieleeni tuli leijona, niin komean näköinen rauhallisena, mutta sitten kun hän innostui ja raivostui, kaikki saivat osansa hänen huimasta karjaisustaan.

"Mä opettelin vähän espanjaakin", naurahdin hänelle hänen ihoaan vasten. Olin istumassa penkillä niin, että pääni makasi hänen hartiallaan. Ehkä se oli vähän creepyä, jutella tyhmiä asioita jollekin, joka ei edes kuullut niitä.

"Sä et kyllä saisi varmaan mitään selvää siitä, vaikka mä sulle sanoisinkin jotain espanjaksi", huomautin sitten, "Sä varmaan nostaisit sun toista kulmaa kysyäksesi, että mitähän hittoa tuokin yritti sanoa"

Huoneessa oli hiljaista, Sebastian ei edes tiuskaissut, että pidä se turpasi kiinni, mä haluan nukkua!

Kello tikitti hiljaa, mutta aika ei silti tuntunut kuluvan. Anton ja Kaidenkin olivat lähteneet Sebastianin luokse, koska Anton oli niin väsynyt ja hermostunut kaikesta tästä sairaalassaolosta. Hänellä ei ilmeisesti ollut hyviä kokemuksia sairaaloista. Käänsin katseeni tuosta tylsästä kellosta takaisin Sebastianiin.

"Cada día te quiero más, mi león", kuiskaan hiljaa ja suutelen hellästi hänen otsaansa, "Tule pian takaisin"

----------------------------------------------------------------------------------------
Sebastian (He's back!)

Avasin vaivalloisesti silmäni, mutta suljin ne heti saman tien kiinni kirkkaan valon takia. Yritin liikkua, mutta koko kehoni tuntui siltä, kuin se olisi jyrätty.

"Ai hitto", huokaisin ja yritin räpytellä silmiäni tottuakseni valoon paremmin. Missä helvetissä mä oikein olin? Samassa muistin kaiken; Antonin ja Kaidenin vierailun, Zacin ja minun riidan, sekä viimeisen hetkeni ennen kuin kaikki meni pimeäksi.

Saatuani silmäni vihdoin auki kunnolla, näin valkoisen huoneen ympärilläni, sekä joitain muita esineitä, mitkä tuntuivat vähemmän tärkeiltä, kun huomasin käppyrässä nukkuvan vartalon sängyn vierellä.

"Zachary?" yritin sanoa, mutta se oli lähinnä olematon kuiskaus, sillä kurkkuni oli niin kuiva. Joku kova esine myös painoi ikävästi kurkkuani ja halusin vettä, paljon ja heti. Vaivalloisesti saan liikutettua kättäni Zacin yläselälle. Tapautin sitä niin voimakkaasti kuin pystyin, mikä ei ollut paljon.

Zac pomppasi pelästyneenä ja suoristui tuolissa äkkiä. Huomattuaan minut, hän kiljaisi erittäin miehekkäästi ja ryntäsi halaamaan minua.

"Auts!" kähisin, kun hänen painonsa tuntui tukahduttavan minut. Hän alkoi pyydellä anteeksi paniikissa ja alkoi sitten etsimään jotain sänkyni vierestä.

"Missä se hiton nappi on?" hän kirosi ja yritin kääntää päätäni näyttääkseni, että se on oikealla puolella, mutta joku jäykkä esine esti sen. Zac kuitenkin ilmeisesti tajusi, mitä tarkoitin, ja kiersi sängyn toiselle puolelle. Hän painoi nappia ja kiersi sitten takaisin penkille. Silloin huomaan hänen ulkonäkönsä. Zac näytti lähes kuihtuneelta ja hänen silmänsä olivat kuin itkemisestä punaiset, sekä hänen poskillaan oli edelleen kyyneleitä.

"Vettä", yritin pyytää, mutta hän vain pudisteli päätään, "Mä en saa antaa mitään, odota ihan pieni hetki"

Ovi aukesi ja suunnilleen nelikymppinen mies astui huoneeseen valkoinen lääkärintakki päällään. Hän hymyile meille kummallekin ja esitteli sitten itsensä.

"Ensin otan tämän hengitysletkun pois, jonka jälkeen saat vettä", hän selitti ja kumartui sitten ylleni. Putken poisottaminen alkoi yskittää ja tunsin tukehtuvani siihen. Lucas asetti letkun jonnekin ja ojensi sitten kertakäyttömukissa vettä. En olisi tiennyt, että joskus voisin olla näin iloinen saadessani vettä.

"Sinun kaulassasi on vielä tuki, joten et voi kääntää päätäsi kovin nopeasti tai paljon", lääkäri sanoi ja selitti sitten, mitä kaikkia vammoja minulle oli tullut.

----------------------------------------------------------------------------------------

Heräsin muutaman tunnin kuluttua uudestaan, ja tällä kertaa huoneessani oli vain Zachary, joka jutteli hiljaa jonkun kanssa puhelimessa selkä minuun päin. Hän selitti jotain kovaan tahtiin, mutten saanut selvää, mitä hän sanoi. Muutaman minuutin kuluttua ovi aukesi, ja Anton sekä Kaiden tulivat sisään huolestuneen näköisinä.

"Sebastian!" Anton huudahti ja ryntäsi sänkyni luokse, halaten minua sitten hellästi, "Mä pelkäsin, että sä kuolisit"

"Ette te musta niin helpolla pääse eroon", naurahdin käheästi ja huomasin Zacharyn lähteneen huoneesta. Kaidenkin tuli Antonin viereen penkille ja halasi minua hetken.

"Tervetuloa takaisin", hän toivotti ja suoristi itsensä tuolillaan.

"Onneksi tulit, Zachary olisi muuten mennyt jo ihan sekaisin", Anton huokaisi ja vilkaisi ovelle, josta hän oli kadonnut. Kaiden hymähti ja naurahti: "Siihen on liian myöhäistä, se meni jo sekaisin"

Katsoin heitä hämilläni, mitä he eivät kertoneet minulle? En edes voinut jutella aiemmin Zacharyn kanssa, sillä nukahdin heti, kun lääkäri oli saanut kokeensa tehtyä.

"Mitä?" kysyin ja Anton naurahti myös: "Se on ollut täällä sairaalassa 24/7 siitä asti, kun me tultiin. Zac jutteli sulle koko ajan, eikä se tuskin ole edes syönyt mitään"

Yllättyneenä tutkin heidän ilmeistään, ovatko he tosissaan. Kumpikin näyttivät olevan hyvin vakavissaan, ja Kaiden vielä lisäsi: "Se jopa sanoi sulle jotain espanjaksi"

Nyt aloin kiinnostua todenteolla tästä aiheesta, "Mitä se sanoi?"

Kaiden ja Anton vilkaisivat toisiaan, ja Kaiden vastasi sitten: "Ehkä sun kannattaa kysyä siltä ja muutenkin puhua sen kanssa. Zac on ihan hajalla tästä, se syyllistää itseään kaikesta ja viime yönkin se vaan itki kokonaan"

Nielaisin ja pidättelin kyyneleitäni. Minullakin oli ikävä Zacharyani, vaikka riitelimmekin, se ei tarkoittanut, että en välittäisi hänestä yhtään vähempää. En halunnut nähdä häntä surullisena, halusin hänen olevan iloinen ja huoleton, ei itkeä yksin minun takiani ja syyllistää itseään tästä.

"Ei se ollut sen vika, se oli minunkin syytä, mun ei olisi pitänyt pysähtyä keskelle suojatietä ilman katsomista muualle", huomautin, mutta Anton vain kohautti olkapäitään, "Sano se Zacille, se ei millään uskonut sitä"

"Kelle se muuten oli soittamassa?" kysyin uteliaana.

"Varmaan Alicelle tai sen äidille", Kaiden vastasi ja sanoi sitten hieman surullisena: "Mua jotenkin säälittää se, Zac on ollut täällä yksin koko ajan, ilman mitään tukea, mutta se silti jaksoi puhua ja hymyillä sulle aina"

"Se ei edes voinut kertoa sen perheelle tästä, ne luulee, että me vaan päätettiin lähteä jollekin matkalle kaikki", Anton mutisi. Sulattelin kuulemaani järkyttyneenä, Zac oli herkkä ihminen, vaikka hän ei itse sitä ikinä myöntäisikään, ja hänen äitinsä oli hyvin tärkeä hänelle. Tämän takia tämä oli varmasti hänelle vaikeaa, olla puhumatta äidilleen jostain kokonaan.

"Voitteko te sanoa sille, että tulee tänne?" kysyin äkkiä. Halusin jutella hänen kanssaan ja selvittää asiat nyt.

Kaiden ja Anton lupasivat kumpikin, lähtien sitten etsimään häntä minulle.