Daniel

[2]Älä komenna tai huuda

Istun vaatimattoman keittiön ruokapöydän ääressä. Isä näpyttelee korvapuhelintaan koittaen saada vanhan mallin toimimaan. Kauhon ravintomuroja suuhuni vilkuilen sivusilmällä isää. Viimein korvanappi napsahtaa käyntiin ja kuulen haikean tutun äänen. Se tervehti isää rauhallisesti, vaikka isä ei ikinä ole puhunut tuolle kunnioittavasti, tai rauhallisesti. Ääni kuuluu äidilleni. Heidän erostaan on monta vuotta, enkä muista siitä muuta kuin isän voitonriemuisan ilmeen. Tuo oli saanut raivattua tieltään viimeisen esteen minun kouluttamiseni ja hänen välillään.

Koulutuksen isä otti tosissaan. Joka päivä saan harjoitella tulen hallintaa ja luomista. Olin tiennyt koko ikäni suvussamme piilevistä voimista. Pystymme hallitsemaan ja luomaan tulta, jos harjoittelemme sitä. Isä oli pitkän suvun vahvin, ja minusta piti kuulemma tulla vielä vahvempi.

"Mitä siinä tuijotat? Tuliko isolla pojalla mammaa ikävä?" isä ärähtää liekehtevien silmien katse suoraan silmissäni. Ravistan päätäni ja käännän katseeni takaisin melkein tyhjään murokulhoon. Isä jatkaa puheluaan äidin kanssa. Eivät he oikeastaan mistään puhu, enemmän vain riitelevät minun tulevaisuudestani. Vaikka olen 16 vuotias, he saavat päättää täysin mitä tekevät minun elämästäni.

Nielaisen viimeisen lusikallisen muroja, ja vien kulhon kuuliaisesti tiskikoneeseen. Se oli maailman vanhinta toimivaa mallia, ihan niinkuin sata vuotta sitten. Tiskit piti itse laittaa sen sisään, ihan niinkuin pesuainekin. Siinä se sitten tärisee kolme tuntia, kunnes tiskit saa ulos kuuman puhtaina. Miksi minun pitää olla se joka elää vielä 2000-lukua 2100-luvun sijaan?

Haraisen lyhyiksi leikatut hiukseni otsaltani ja astelen kohti portaita. Kuuntelen kuitenkin vielä viimeiset sanat vanhempieni puhelusta. Äiti saa viimeisen lauseen. "Älä komenna tai huuda Danielille" Niin, minä olen Daniel Lopez, isä Kenneth Lopez, ja äiti Sofia. Hänen sukunimeään en tiedä.

||Kiitos kaikille jotka on lukenu tänne saakka :3 Kommentit ja kysymykset tervetulleita ||