Heitän pienen, muodostamani tulipallon Steven takaraivoon saadakseni tuon huomion kääntymään. "Mitä hittoa nyt taas?" Steve ärähtää ja kääntyy minua kohti päätään hieroen. "Älä nyt vain sano ettet kuullut kun huusin varmaan viisi kertaa nimees" sanon virnistäen tavanomaisella, ilkikurisella tavallani.
Steve oli keskittynyt juuri laajennettuun areenaan, eikä ollut kuullut huutojani.
"No aivan sama. Oliko sulla jotain asiaakin, vai häiritsetkö muuten vain?" Steve sanoo silmiään pyöräyttäen. "Oli oli" vakuuttelen astellen tuon viereen uuden areenan kohotetulle reunalle katse uudistetun alueen graniittisessa pinnassa.
On kulunut jo vuosi siitä, kun saavuin tänne. En edes oikeastaan ajattele asiaa, sillä täällä ei anneta ajattelulle juurikaan aikaa. Saavutan aivan pian 4.tason ja kohoan yhdeksi saaren vahvimmista. Se oli outo ajatus, sillä olin jo totutellut nöyristelemään muiden, ennen minua vahvempien, edessä. Varsinkin Alezin.
Sormeni puristuvat hitaasti nyrkkiin ajatellessani mielipuolista ohjaajaamme. Tosin aivan pian entistä ohjaajaa. Pääsen pois ryhmästä sillä hetkellä kun tasoni vaihtuu kolmannesta neljänteen.
"Niin mitä?" Steve murahtaa ja palauttaa minut todellisuuteen. Ravistan päätäni hymähtäen. "Päästään kohta Alezista eroon" sanon kädet, joihin oli ilmestynyt lisää arpia mutta myös lihasta, ristittynä rennosti puuskaan. Steve hymähtää peittelemättä tyytyväisyyttä äänestään ja kääntää katseensa takaisin uuteen areenaan.
Areena oli ollut remontissa viimeisen kuukauden, ja nyt se oli avattu entistä suurempana. Suuren areenan toisessa päädyssä on tilava katsomo ja kentän pohja oli graniitin näköistä vahvaa kiviainesta.
Ana, eräs saaren vahvimmista, sanoi kehittelevänsä areenalle jonkinlaisen suojakentän, ettei salamat sun muut elementtien tuotteet vahingoittaisi muuta saarta. Ana oli vesielementin taitaja, vaaleaihoinen, sinisilmäinen ja -pukuinen nainen. Varmaankin muiden vahvimpien kaltaisesti kolmisenkymmentä vuotta vanha.
Seuraavana päivänä minut valtasi outo tunne. Kaivan taskustani merkin, vähän automerkin näköisen renkaan. Renkaan sisäpuolella komeili liekinvärinen kuvio, numero. Se vaihtaa muotoaan aina kantajansa tason mukaan. Nyt renkaan keskellä komeili nelonen.
Melkein huudan riemusta, kun pyyhällän huoneeni ovesta asuntolan käytävälle ja koputan nopein liikkein Steven ovea. Steve avaa oven selvästi vielä unenpöpperöisenä, pyyhe olalla valmiina menemään suihkuun, ja löysät shortsit jalassa. "Mitä hittoa nyt taas?" Steve kysyi, kuten aina ennenkin minun ilmaantuessa paikalle.
Näytän hänelle merkkiä kädessäni, mutta Steve ei vaikuta hätkähtävänkään. "Jaa. Mul vaihtu jo eilen" Steve puhahtaa, niinkuin se olisi mikä tahansa arjen normaali asia.
"Mitä?" sanon suu auki. "Et sit viittiny kertoo. Nojaa, nyt ainakin päästää vittuun siitä ryhmästä" sanon virnistäen pirteänä. "Mee sä vaa sinne juu. Mä ajattelin käyttää vapaani nukkumiseen joten moido" Steve ärähtää räpäyttäen pari kertaa uupuneita silmiään. "Ihan tosi vai?" naurahdan. "Et ainakaan suihkuun näyttäisi olevan menossa?" lisään kulmat koholla.
"No saatana kai mä sitten tuun alas" Steve murahtaa, vetää oven kiinni ja astelee huoneeseensa. Luultavimmin vaihtamaan vaatteita.
Odottelen ovensuussa sivellen merkkini nelosen metallista, mutta tulikuumaa pintaa peukullani. Viimein pääsisin näyttämään Alezille, etten ole mikään 'alokas Daniel' kuten tuo minua melkein aina nimitti.
Steve astelee ulos huoneestaan jo hieman enemmän ihmisen näköisenä. Mustat silmänaluset olivat häipyneet suurimmaksiosin ja sekaiset hiukset laitettu kuriin. Ainakin paremmin kuriin kuin itselläni. Hiusten harjaaminen oli yksi asioista, jotka olin siirtänyt arjen askareista pääni sisäiseen lokeroon nimeltä 'Tee sitten kun jaksat, tai älä tee'
"Noni ala tulla herra aamuvirkku" Steve murahtaa astellen jo käytävää pitkin kohti portaita. Käytävän musta, rosoinen matto rahisi lenkkarieni alla juostessani Steven kiinni. Hidastan vauhtiani saavuttuani leveälle portaikolle, jonka keskellä oli tasanne, minkä jälkeen portaat kääntyivät vadtakkaiseen suuntaan. Harpon portaita alas tottuneesti, ja kuten yleensä, hyppään kaiteen yli alemmille portaille skipaten tasanteen kokonaan. Steve tulee perässä, tosin kävellen normaalin ihmisen lailla tasanetta pitkin. Minua muutamia vuosia vanhempi Steve ei oikein jaksanut innostua mistään, mutta oli ainakin parempaa seuraa kuin...
Alakerran käytävän jälkeen saavun ruokalaan, ja näen pöydissä jo syövän muut ryhmäläiseni. He närppivät ruokaa kuin se olisi myrkytettyä, ja vilkuilevat herkeämättä ympärilleen luullen sodan alkavan hetkenä minä hyvänsä.
Krish istui Karollan kanssa aivan ruokalan reunalla, ja Verna sekä Nala kyhjöttivät kylki kyljessä toisella reunalla. He tosiaan ovat peloissaan, aivan liian peloissaan harjoitellakseen kunnolla. Itse en jaksanut pelätä, sillä tiesin nyt jo pystyväni puolustautumaan. Muut paitsi Steve ja minä eivät taas tienneet, sillä he eivät ikinä ole hatjoitelleet voimiaan jotta huomaisivat vahvuutensa.
Tännehän pitäis kirjoittaa jotain hienoa, mutten mä mitään keksi XD
Mutta, vaihteeksi sain sentään pituudeksi edes yli 500 sanaa (joka on oikeastaan aika lyhyt) mutta mun tarinoille ihan kiitettävä. (Koska oon niin kamalan laiska)
Taas kerran toivon että pidit, ja kommentit ja äänet harvinaisen tervetulleita! Kiitos :3
YOU ARE READING
Daniel
Fantasy"Katson lattialle kaatunutta isääni, jonka kehoa koristaa lukuisat palovammat. En kadu mitä tein. En ole enää tuon henkilön poika. Olen itsenäinen ja valmiina puolustautumaan vaikka universumia vastaan. En arvannut, että jonain päivänä kuitenkin jou...
