Ei sateenkaarta ilman sadetta

16. "Tosta eteenpäin ei varmaan kannata mennä"

29.9.20XX klo 14:49

Hetken kunnioituksen ja hiljaisuuden jälkeen siirryimme vaisusti ja varovaisesti toiseen kerrokseen.

Toisessa kerroksessa oli merkittävästi enemmän tavaraa, ja lähes jokaisessa ikkunassa oli verhot. Jos meitä pelotti kellarissa ja ensimmäisessä kerroksessa, kärsimme nyt maailmanluokan kammotuksesta. Tavaraa tuntui pursuavan kaikkialta, ja mielisairaalan kalustoon sekoittui 70- ja 80-luvun kaljatölkit ja viinapullot. Erik ja Vanamo olivat liimautuneet toisiinsa kiinni, kun taas Usva ja Amalia kirmasivat eteenpäin ilman huolen häivääkään. Minä taas pidin meidän parasta taskulamppuamme ja seurasin Erikin ja Vanamon etenemistä tarkkaan.

"Hei tulkaa kattomaan" Amalia huusi ja astui ulos huoneesta joka vaikutti toimistolta. Me loput kävelimme peräkkäin sisään.

Huone oli täynnä avonaisia laatikoita täynnä papereita. Papereita pursusi pöydän laatikoista, lipastosta, niitä oli lattialla kansioiden seassa ja pari roikkui jopa katon tuulettimesta. Usva nosti yhden kansion maasta.

"Matteus Korhonen, synt. 1883. Osoittanut häiriintynyttä seksuaalista käytöstä ja todistettu mieleltään sairaaksi ja epävakaaksi" Usva luki kansiosta ja Erikin ja Amaliam kasvot kalpenivat.

"Tiiättekste mitä toi tarkottaa?" kysyin. Erik tempaisi kansion kädestäni ja alkoi kuumeisesti lukemaan sitä Amalian kanssa läpi.

"T-tää mies..." Erik aloitti.

"se ei ollu rikolline eikä oikeasti sairas" Amalia jatkoi.

"Miksi se sitten oli täällä?" Usva kysyi. Vanamo näytti tietävän mistä tarkalleen oli kyse.

"Se-tää mies, se oli homo. Se joutu sähköshokkiterapiaan ja kuoli" Amalia kertoi nielaisten. Tuijotimme kansiota tyrmistyneinä, ihan niin kuin se voisi yhtäkkiä kertoa meille enemmänkin.

"Kaikki tää kärsimys, kaikenmaailman kokeet... vaan siks että se oli homo" Erik jatkoi ja tiputti kansion takaisin lattialle.

"Joskus ihmiskunnan teot tekee mut sairaaksi" Vanamo sanoi ja Usva nyökkäsi. Tuijotimme kansiota hetken, ja lähdimme sitten vaisusti jatkamaan matkaa.

Olimme jo melkein saavuttaneet paikan, josta pääsi kolmanteen kerrokseen kun alkoi kuulua ääniä. Kuin askeleita.

"M-mikä helvetti toi ääni on?" Erik kysyi ääni väristen ja tarrautui Vanamoon tiukemmin kiinni. Amalia kurtisti kulmiaan ja kääntyi sitten Usvaan päin.

"Onkoha täällä muitaki?" Usva totesi ääni väristen ja kurtistin kulmiani. Kuka eksyisi keskelle metsää 25 kilometrin päähän kaupungista? Ilmeisesti joku, sillä aloimme kuulla puhetta.

"Voi vittu ne on portaiden suunnassa" Amalia kirosi.

"Eli mite me päästää kolmosee? Tai pois täältä?" Erik kysyi ja minun kävi sääliksi poikaa. Erik inhosi kauhujuttuja ja oli ihme että saimme hänet edes raahattua tänne asti.

"Täällä on henkilökunnan portaat tossa kulman takana" Vanamo totesi ja lähti ripakasti kävelemään niitä kohti. Taputin Erikin selkää rohkaisesti ja lähdin sitten Vanamon kannoilla kävelemään kohti portaita.

Saavutimme hieman piilossa olevat portaat ja koimme suuren pettymyksen. Portaat olivat puusta ja osittain lahonneet, miten helvetissä tuosta pääsisi ylös?

Amalia ratkaisi ongelman kokeilemalla ensin rautakaidetta ja sitten heilauttamalla itsensä portaiden ehjään kohtaan.

"Mitä te siinä kuhnitte?" Amalia tokaisi ja Usva päätti olla seuraava. Sen jälkeen Vanamo ja Erik. Erikillä oli hieman ongelmia itsensä heilauttamisessa portaiden ehjään kohtaan mutta onnistui lopulta. Itse menin viimeisenä, ja portaat päästivät epäilyttävän narinan. Nielaisin ja kävelin varoen portaat ylös.

"Oho me selvittiin aika hyvin" Erik totesi kasvot edelleen kauhusta kalpeina. Amalia nyökkäsi ja päätimme tutkia kolmatta kerrosta, sillä ääniä taikka askeleita ei enää kuulunut.

Kolmannessa kerroksessa oli vielä enemmän vanhoja oluttölkkejä. Yhdessä huoneessa oli paljon kalustoa, jota sinne oli ilmeisesti raahattu sairaalan sulkemisen jälkeen, esimerkiksi ruma, 70-lukua kirkuva sohva. Rähjäisen pöydän päällä oli lähes uutuuttaan kiiltävä 80-luvun mankka, joka tosin oli potkaistu keskeltä mäsäksi. Huoneessa oli myös lukuisia tyhjiä tölkkejä ja pulloja sekä tumpattuja röökejä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen paikka haisi edelleen viinalle ja tupakalle.

"Tosta eteenpäin ei varmaan kannata mennä" Usva totesi ja osoitti sortumisvaara-kylttiä ja vanhaa poliisiteippiä käytävän päästä. Vanamo oli aivan hiljaa ja näytti tutkiskelevan tilaa, joka oli salin yläpuolella. Lattia oli aivan mäsänä, ja huoneessa oli tajuton määrä roinaa. Mankka, viinapulloja, oluttölkkejä, jopa vaatteita. Vanamon silmät tuntuivat kohdistuneen yhteen tiettyyn takkiin, joka lojui paikallaan aika lähellä sisäänkäyntiä siihen huoneeseen, jossa varmaan oli ollut kuntoutussali.

Vanamo lähti ripeästi kävelemään kohti sisäänkäyntiä ja Amalia yritti tarrata hänestä kiinni. Tyttö vain porhalsi eteenpäin välittämättä meidän pyynnöistämme jäädä turvallisemmalle puolelle. Vanamo käveli poliisiteipin ali ja katosi näkyvistä.

"Vanamo hei oota"! huusin tytön perään ja huokaisten kävelin poliisiteipin yli.

Sali oli vielä sotkuisempi lähempää katsottuna kuin kaukaa. Seisoin ovensuulla hetken ja katseeni kiinnittyi sitten Vanamoon, joka lähti varoen kävelemään pitkin huoneen seinustaa, kohti sitä yhtä omituisen värikästä takkia ja sen vieressä olevaa laukkua. Vanamo nappasi takin, tunki sen laukkuun ja lähti kävelemään takaisin.

Juuri kun luulin tytön päässeen turvaan, lattia päästi uhkaavan räsähdyksen ja Vanamo kiljaisi.