tulppaanipoika, lumiprinssi «yoonmin»

«2»

kasvoton poika

"Odota", Min Yoongi kuiskasi. Hänen vieressään seisoi poika, jonka lyhyet kädet oli kiedottu prinssin ympärille.
Kaapissa oli pimeää ja ahdasta. Yoongi tunsi toisen pojan hengityksen ihollaan.
Ovien toiselta puolelta kuului askelia ja hiljaista puhetta.
"Heidän täytyy olla täällä jossakin", murahti ääni. Se kuulosti tutulta. Yoongi ei vain muistanut kenelle se kuului.
"Herra Min", vinkaisi poika hänen vieressään. Kaapinoven raosta pääsi pieni valonsäde hänen kasvoilleen.
Yoongi kääntyi katsomaan toista ja värähti kauhusta.
Pojalla ei ollut kasvoja.
"Niin?" Yoongi kuiskasi takaisin. Hän ei enää katsonut poikaa. Häntä oksetti.
"Lupaan suojella teitä."
"Kiitos prinsessa."
Hän kutsui kasvotonta poikaa prinsessaksi.
Hän ei muistanut pojan oikeaa nimeä.
Askeleet loittonivat.
Yoongi ja kasvoton poika kaatuivat ulos käytävään. He juoksivat hiljaa hämärillä käytävillä.
'Pois, pois!' Yoongin mieli huusi. 'Pelasta hänet!'
Sitten edessä seisoi vihollinen.
"Juokse!" huusi Yoongi kasvottomalle pojalle. Vaaleahiuksinen ei liikahtanutkaan, vaan kääntyi katsomaan (jos kasvoton voi toista katsoa) Yoongia. Hän suuteli sinihiuksista hetken. Yoongi tunsi pojan huulet omillaan, vaikkei nähnytkään niitä.
Sitten kasvoton poika nytkähti.
"Mene, teidän Armonne", hän kuiskasi, ennenkuin astui muutaman hoippuvan askeleen taaksepäin, ja kaatui punaiselle sametille.
Ja Yoongi juoksi.
Hän ei kääntynyt enää katsomaan maassa makaavaa poikaa.
Kun hän pääsi ulos, hän huusi.
Huusi lujaa, sydäntäsärkevästi.
Hän huusi kuolleen pojan nimeä.

†

Min Yoongi heräsin huohottaen omasta, pehmeästä sängystään. Hän oli taas nähnyt tuota samaa painajaista, joka aina toistui samalla lailla.
Kasvoton poika, suudelma, huuto.
Yoongi nousi istumaan ja vilkaisi kultaista seinäkelloaan.
"Puoli seitsemän", hän mutisi, ja painoi päänsä takaisin samettiseen tyynyvuoreensa. Hän sulki silmänsä ja yritti poistaa mielestään kasvottoman pojan.
Hetken kuluttua oveen koputettiin, ja se avattiin hitaasti.
"Olet kuusi minuuttia myöhässä, Ji", Min Yoongi sanoi kylmästi.
"Olen pahoillani, herra. Minun piti tarjoilla tulokkaille", palvelija mutisi katse kohti lattiaa.
"Olen kolmisin herra Seokjinin ja neiti Soomin kanssa, herra."
Yoongi nyökkäsi hyväksyen selityksen ja viittoi tytön luokseen.
"Voit tarjoilla."
Nuori neiti nyökkäsi, ja auttoi Yoongin istuma-asentoon. Sitten hän kohensi tuon tyynyjä ja asetti tarjottimen prinssin syliin.
Sille hän asetteli kuuman teen, hedelmiä ja muutamia muita ruokia.
"Hyvää ruokahalua, herra", Ji toivotti, kumarsi, ja peruutti ulos huoneesta.
Yoongi hymyili.
Sitten hän alkoi syömään ruokaansa.
Kun hän oli saanut syötyä, hän veti narusta sänkynsä vieressä.
Ji ryntäsi takaisin huoneeseen kahden muun naisen mukana. Kaksi muuta tyttöä istuivat huoneen nurkkaan kapealle penkille, kun Ji keräsi astiat nopeasti ja tottuneesti, ja poistui sitten.
Jin poistuttua naiset nousivat.
"Huomenta Mi-Cha ja Sun Hee", Yoongi sanoi, ja naiset tervehtivät häntä.
He auttoivat prinssin pukeutumaan, jonka jälkeen Yoongi kiitti, ja naiset poistuivat.
Sitten tuleva kuningas avasi yhden huoneen monista ovista ja käveli sen takaa ilmestyvät synkät rappuset alas asti. Niin hän pääsi valtaistuinsaliinsa.
Hänen isänsä oli käskenyt rakennuttaa sellaisen Yoongin omaan siipeen, jotta prinssin olisi helpompaa hallita palvelusväkeään. Sen seinät olivat peiliä, ja Yoongi istui sinisellä sametilla päällystetyllä valtaistuimellaan ylvään näköisenä.
Hän ehti juuri istua, kun pääovet saliin aukesivat, ja sisään asteli muutama vartia, palvelija ja noin kymmenen tulokasta. He päätyisivät joko Yoongin palvelusväeksi tai henkivartioiksi.
Eräs palvelijoista kumarsi ja astui sitten lähemmäs Yoongia.
"Hyvä herra. Pahoittelemme yhden tulokkaan puuttumista. Herrat Kim Namjoon, Kim Taehyung sekä Jeon Jungkook eivät ole vielä palanneet häntä hakemasta."
"Mikä tulokkaan nimi on?" Yoongi kysyi.
"Jimin. Park Jimin", palvelijatar vastasi, kumarsi ja astui askeleen taaksepäin.
Yoongi hätkähti.
Jimin.
Nimi kuulosti etäisesti tutulta. Missä Yoongi olikaan kuullut sen?
Vartija aloitti puheensa ja Yoongin ajatus keskeytyi. Hän kuitenkin painoi nimen mieleensä myöhempää varten.
"Ensimmäinen tulokas!" vartija kuulutti. "Chang-Min!"
Rivistä astui solakka tyttö, jolla oli siniset silmät ja tummat hiukset.
Hän kumarsi syvään ja sanoi sitten:
"Hyvää huomenta, herra Min Yoongi."
Yoongi nyökkäsi, ja huitaisi kädellään vasemmalle.
Seuraava.
"Jung Hoseok!"
Rivistä astui punahiuksinen poika, joka hymyili kuin auringonsäde.
Hän vain kumarsi, eikä sanonut mitään.
Oikealle. Seuraava.
Puolen tunnin kuluttua Yoongi vihdoin pääsi huoneistoonsa. Hän riisui jäykän edustusasunsa ja vaihtoi päälleen kevyen aamutakin.
Hän alkoi soittamaan pianoa, ja lauloi hiljaa, vaikkei omasta mielestään ollutkaan siinä kovin hyvä. Hänen ystävänsä ja hovikokkinsa, Seokjin, sen sijaan omasi kauniin äänen. Kuin tilauksesta joku koputti Yoongin oveen.
"Sisään", Yoongi murahti.
Seokjin avasi oven varovasti, astui sitten sisään ja sulki sen hiljaa. Hän istui samalle penkille kuin vaatturit aikaisemmin aamulla.
"Päivää, herra", hän huokaisi.
"Olen ystäväsi, Jin, älä puhu minulle kuin et tuntisi minua muuna kuin prinssinä", Yoongi sanoi ystävällisesti.
"Tulokkaat syövät kuin nälänhädässä olisivat", Jin haukotteli. "Heitä on vain yhdeksän. En ymmärrä miten ruoka katoaa niin nopeasti."
Yoongi naurahti.
"Voisitko laulaa?" hän kysyi vanhemmalta mieheltä.
"Mikäs siinä", Seokjin totesi.
Yoongi aloitti tutun laulun sävelmän.
Hän oli jo kokonaan unohtanut painajaisen kasvottoman pojan ja Park Jiminin.

†

Iltapäivällä, kello kolmen teen jälkeen, kaikki tulokkaat kokoontuivat ruusutarhaan. Yoongikin saapui paikalle verhotussa samettituolissaan istuen.
Vartijat yrittivät epätoivoisesti ryhmittää jännittyneitä tulokkaita omille paikoilleen.
"Hoviin pyrkivät oikealle!"
"Vasemmalle henkivartijat!"
"Vasemmalle!"
"Liikettä!"
Yoongi hymyili itsekseen.
Hoviin pyrkivien puolella seisoi vain kolme ihmistä. Uhmakkaan näköinen, pyöreäposkinen tyttö, hieman pelokkaan näköinen nuori neiti ja viisaasti ympäristöään tarkasteleva silmälasipäinen poika.
Loput kuusi seisoivat vasemmalla, haudanvakavina. Vain yksi heistä hymyili. Se oli se punahiuksinen poika, jonka nimeksi Yoongi muisteli Hoseokia.
Ensimmäisenä taitojaan esittelivät oikealla seisovat.
Tylsistyneenä Yoongi katseli, kuinka he kantelivat tarjottimia mitä hankalimmilla lasteilla, esittelivät etikettitaitoaan ja liikkumistapojaan.
Lopulta kaikki kolme pääsivät läpi, ja heidät ohjattiin eri puolille linnaa omiin tehtäviinsä.
Taistelijoiksi pyrkivien koe ei ollut laisinkaan yhtä helppo. Yoongi sai keksiä joka kerta uuden, ja hänestä se oli joka kerta yhtä huvittavaa.
Hän vilkaisi kokelaita ja nuolaisi huuliaan.
Paikalla seisoi neljä nuorta poikaa ja kaksi tyttöä.
"Tuokaa minulle neidonhiuksi", Yoongi käski.
Neidonhiuksi oli pieni suloinen kukka, jota kukki ympäriinsä Yoongin puutarhassa. Hän oli mieltynyt sen tuoksuun.
Toinen tytöistä veti heti miekan vyöltään ja katkaisi tupon hiuksiaan.
Yoongi hymyili.
Toinen taas juoksi hiljaa kuin kissa ruusupensaiden sekaan. Samoin teki iloisesti hymyilevä Hoseok.
Muut miehenalut menivät paikalle jääneen tytön luokse.
"Saanko edes yhden hiuksesi?"
"Pyydän katkaise minulle muutama!"
Sinihiuksista nauratti. Soturin piti tuntea myös kasveja, sillä maastossa sattuviin onnettomuuksiin ei välttämättä löytyisi muuta parannuskeinoa.
Neidonhiuksi tunnettiin hyvästä tuoksustaan, mutta myös unilääkkeenä.
Kymmenen minuutin päästä Hoseok ja tyttö palasivat. Tyttö oli se sama, joka oli aamulla uhmakkaasti katsonut Yoongia silmiin. Chang-Min.
"Koe on päättynyt", Yoongi ilmoitti. Ne, jotka eivät olleet saaneet kerjättyä tytöltä hiuksia, näyttivät pettyneiltä.
Hoseok ja Chang-Min hymyilivät ilkikurisesti ja iloisina.
Yoongi kuiskasi jotakin vartijan korvaan, joka ilmoitti sitten.
"Kaksi teistä on päässyt läpi."
Hiuksia jaellut tyttö näytti voitonriemuiselta.
"Jung Hoseok ja Chang-Min! Onnea."
Muiden ilmeet valahtivat.
"Ohjaan teidät pian huoneisiinne. Muut lähetetään takaisin koteihinsa iltaan mennessä."
Muutama itki.
Hoseok ja Chang-Min hymyilivät toisilleen.

†

Illalla Yoongi lähti kävelylle ruusutarhaan. Keskiaukealla oli tytön vaaleita hiuksia. Yoongi katsoi niitä ja hymyili hieman surumielisesti.
Hän istui puutarhamajaan ja sulki silmänsä. Tarhalinnut laulelivat iloisia laulujaan ja heinäsirkat sirittivät rikkoen hiljaisuuden.
Yoongin ei olisi pitänyt olla puutarhassa yksin, ilman vartijaa. Mutta hän kaipasi hetken hiljaisuutta.
Tuuli leikki hänen silkkisen aamutakkinsa helmoilla, kun hän nousi seisomaan. Ruusut tuoksuivat huumaavilta.
Hän käveli ruusutarhan hieman ränsistyneeseen osaan, ja etsi sieltä erään vanhan omenapuun. Valkoiset terälehdet putoilivat prinssin sinisille hiuksille, kun hän istui puuhun ripustettuun keinuun.
Hän sulki silmänsä ja muisteli sitä päivää, kun oli ensikerran keinunut tässä hänen omassa valtakunnassaan.
Se oli silloin, kun hän oli täyttänyt seitsemän. Hän oli ihastunut ensikerran, ja se pelotti nuorta poikaa. Niinpä hän oli lähtenyt seikkailemaan puutarhaan, unohtaakseen ihastuksensa kasvot.
Häntä nolotti. Vanhemmat olivat aina puhuneet "kunnollisesta vaimosta" ja "prinsessasta". Yoongin ihastus ei ollut kumpaakaan.
Yoongin ihastus oli poika.
Se päivä oli ollut juuri niinkuin tämä. Hiljainen kesäpäivä, ruusut kukkivat ja levittivät huumaavaa tuoksuaan.
Hän oli eksynyt puutarhaan ja päätynyt tähän samaiseen paikkaan.
Keinu oli jo silloin riippunut puussa.
Silloin Yoongi ei ihmetellyt, miksi omenapuu kukkii vielä kesäkuussa. Hän vain keinui keinussa monta tuntia ja nautti tuulesta kasvoillaan.
Samana iltana hänen äitinsä katosi.
Lopullisesti.