tulppaanipoika, lumiprinssi «yoonmin»

«21»

hän maistui mintulta

Yö väistyi kuin oli tullutkin, hitaasti ja lumoavana.
Kim Namjoon istui keltaisen talon pihaportailla ja hyräili hiljaista säveltä. Sumu leijui maiseman yllä. Oli kylmä.
Namjoon oli herännyt siihen, että Tiramisu oli hypännyt alas keittiön pöydältä ja kaatanut lasin. Kun Namjoon oli sitten kääntynyt katsomaan kissaa, oli se vain tuijottanut hiljaa takaisin. Sen smaragdinvihreissä silmissä oli jotakin, joka sai sen näyttämään järjettömän viisaalta. Ehkä egyptiläiset eivät olleet olleet väärässä kissojen jumalallisuudesta. Vaikka Namjoon olikin ateisti.
Sillä hetkellä, kun kello löi puoli kuusi ja oli vielä harmaata kuin vanhassa elokuvassa, maailma oli pysähtynyt. Namjoon ajatteli, ettei koskaan ollut ollut yhtä syvässä hiljaisuudessa.
Paitsi ehkä kauan sitten, silloin kun kuningatar katosi.
Silloin pidetyssä hiljaisessa hetkessä uskalsi hädintuskin hengittää. Koko valtakunta oli pysähtynyt. Se oli niin lumoavaa mutta niin pelottavaa. Siihen hetkeen olisi voinut kuolla.
Hän muisteli, kuinka oli neljä vuotta sitten lähtenyt vielä elämästä tietämättömänä pieneen kylään kersantti Jeonin ja tämän pojan kanssa. Hän muisteli, millainen talo se oli ollut. Kultaista, punaista, kuninkaallisia ja kalliita värejä. Ehkä siinä talossa oli ollut jotain enemmänkin. Joskus sitä kaipasi.
Siellä kaiken kullan alla oli ollut jotakin erityistä. Siinä talossa tapahtui aikoinaan ihmeitä. Namjoon ei tiennyt mitä talolle oli tapahtunut kaiken sen jälkeen. Ehkä se oli poltettu. He olivat kuitenkin vieneet kylästä muutaman uuden sotilaan lisäksi myös jotakin enemmän. Eihän kukaan oikeaa syytä tiennyt, vain sen, että heidän todisteensa Jumalasta, heidän kultaisen enkelinsä. Tuo oli viety linnaan, eikä poika koskaan palaisi.
Taehyung.
Hän muisti, miltä Taehyung näytti vielä silloin, hänen riutuneen katseensa, surullisen hymyn, jonka poika sai aikaan vain hiljaisina iltapäivinä kuunnellessaan takapihan tuulikellon kilinää.
Namjoon ei haluaisi unohtaa sitä.
Hän oli ollut vielä nuori silloin, niin tietämätön. Näinä neljänä vuotena hän oli saanut ystäviä, pari ylennystä ja rakastajan.
Ennenkaikkea rakastajan.
Ja rakastetun.
Hän tunsi lämpimän käden olallaan. Jin istui hänen viereensä ja värähti kylmää kiveä paljaita pohkeitaan vasten.
"Namjoon", hän sanoi, ääni unesta käheänä. "Tule takaisin nukkumaan."
Namjoon nousi ja seurasi poikaystäväänsä takaisin sänkyyn.
He nukahtivat.

--

Kun Yoongi raotti silmiään, iski häneen heti kova tietoisuus Jiminin tuoksusta. Se uhkui hänen ympärillään lakanoista, tyynyistä, peitosta ja ennenkaikkea itse pojasta.
Se syleili Yoongia ja kietoi hänet syvään tietoisuuteen siitä, miten sitruunan ja vaniljan tuoksun voi saada yhdeksi huumaavaksi hetkeksi tuntumaan taivaalta.
Niin, Yoongi siis avasi silmänsä ja oli välittömästi lumoutunut vieressään nukkuvasta pojasta.
Tuulikello ikkunan ulkopuolella lauloi lauluaan, miten Yoongi ei ollut huomannut sitä illalla? Ja noustessaan istumaan hän näki alkusyksyn tummankultaisten auringonsäteiden leikkivän puisella lattialla.
Se kaikki oli niin kaunista - niin henkeäsalpaavaa - että Yoongi haukkoi henkeään.
Näinä hetkinä ihmiset kokevat valaistumisen, ymmärtävät elämänsä tarkoituksen, löytävät voimaa, mutta Yoongi tunsi lämpimän ja unesta pehmoisen käden tarttuvan ranteeseensa ja vetävän hänet takaisin lämpimien peittojen sekaan.
Hän tunsi Jiminin hengityksen yläselässään, pojan blondatut hiukset niskassaan, ja hänestä tuntui, että kun Jimin sanoi;
"Älä mene vielä", hän tunsi sen koko kehossaan.
Aisti sen jokaisella aistillaan.
Ja sitten heidän huulensa jo osuivatkin yhteen, "Jimin maistuu mintulta", Yoongi ajatteli, Yoongin rohtuneet huulet Jiminin omilla.
Olisi ehkä liioiteltua sanoa, että se oli kaunein suudelma maan päällä,
mutta niin kumpikin heistä ajatteli.
Ja kun suudelma vihdoin loppui, tuijottivat he toisiaan,
ja kaikki mitä Jimin hengästykseltään sai sanottua oli "Min Yoongi."
Kyyneliä jommankumman silmistä, mitä väliä, molempien kasvoilla ne valuivat, ehkä se oli sadevettä joka valui katosta, vaikka ulkona tuulikellot yhä vain lauloivatkin iloisesti.
Joku itki, tai voiko sitä itkemiseksi sanoa, ehkä enemmänkin kyynelehtimiseksi ja he maistoivat niitä kyyneliä toistensa huulilta sillä niin rakastavaiset tekevät.
Myöhemmin Jimin väitti Yoongin itkeneen, mutta se on liian myöhään meille, sillä me katsomme yhtä aikaa kerrallaan vaikka näemme tulevaisuuden.
Oi sitä ihmeellistä hetken huumaa. Sitä vaniljan ja sitruunan tuoksua ja mintun makua ja rohtuneita huulia ja tuulikellon iloista kilinää.
Ehkä se kesti vain minuutin, tai kaksi, mutta heille se oli elinaika ja koko tuonpuoleinen.

Sitten he jo nousivat hiukset sekaisin mielet sekaisin sydämet sekaisin hengästyneenä toisistaan.
He olivat unesta vielä kevyitä mutta suudelmasta täynnä eivätkä oikein tienneet miten päin olla tai miten mahtua kylpyhuoneen ovesta, ollaanko me nyt sitten pieniä kuin kuikan untuva vai suuria kuin pilviä raastavat vuoret?
He ahtautuivat pieneen kylpyhuoneeseen iho ihoa vasten (ei se heitä häirinnyt) antoivat toisistaan humaltuneen naurunsa valua ulos keuhkoistaan. Helpottuneen naurun. Ja he kietoivat kätensä toistensa ympärille kuin lahjarusetin ja sanoivat että "minä rakastan sinua" kunnes alkoi pyörryttää ja sittenkin he kuiskivat sitä toistensa korviin.
Miten sellaisen kanssa eletään?
Se piti vielä oppia mutta tässähän on aikaa, tietysti on, vaikka kuinka monta vuotta ja sitten minä saan laittaa timantteja hohtelevan sormuksen sinun käteesi ja sanoa omakseni.
Niinhän?
Tietysti, tietysti, minä rakastan sinua, tietysti.
Ja sitten he suutelivat.
Yoongi oli varma kaiken olevan unta, eihän tälläistä oikeasti tapahdu mutta nautitaan nyt kun kerran voidaan edes kuvitella.
Ehkä se olikin unta, ehkä he juoksivat toistensa päähän ja lauloivat toisilleen kauneimman unensa.

--

"Huomenta", Seokjin sanoi, yrittäen pidättää hymyään nähdessään Yoongin ja Jiminin taapertavan keittiöön käsi kädessä ja hiukset sekaisin.
"On näemmä ollut villi aamu", uskalsi Jungkook sanoa, virnistäen Namjoonin vihaiselle mulkaisulle.
"Mites siinä niin kävi? En olis ikinä olettanut", Taehyung yhtyi Jungkookin pilkantekoon.
Jimin virnisti kaksikolle ja istahti Yoongin syliin, sillä tuoleja oli viisi eikä aamuisin sovi istua pöydällä.
Yoongi kulautti lasillisen appelsiinimehua kurkkuunsa ja painoi kasvonsa Jiminin kaulan ja olkapään pehmeään kaarteseen.
Jimin hymyili ja suorastaan säkenöi.
"Onko teillä pianoa?" Yoongi kysyi, mumisten Jiminin selkään.
Joskus pitää purkaa kaikki tunteet soittimeen. Joskus tunteita on liikaa sanottavaksi.
Jimin hymähti myöntävästi ja nousi Yoongin sylistä, johdattaen tuon olohuoneen pölyisen pianon luo, johon joku oli joskus maalannut auringonkukkia.
Yoongi avasi pianon kannen hellästi sivellen pölyä sen päältä, hymähtäen.
Hän istui pianotuolille, teki tilaa viereensä, Jimin istui siihen ja sitten Yoongi soitti.
Oi voi, sitä tunnetta joka Jiminiin laskeutui.
Rauhaa ja auringonpaistetta ja hieman sadepisaroita heijastamaan taivaalle sateenkaaren.

Keittiössä Taehyung hymyili Jungkookille tietäväisenä ja Namjoon kuiskasi kaksi lausetta, jotka jäivät hetkeksi tanssimaan ilmaan pianosta kaikuvien sävelien mukana;

"Tulppaanipoika, lumiprinssi. Kuninkaallinen pari."

--

YEEEE
VIHDOIN UUS LUKU

anteeks oon kärsiny pahimmanlaatuisesta kirjotusblockista. oijoi.
en oo varma paljonko lukuja jäljellä mutta tulppaanipoika tosiaan on menossa jo loppua kohden (älkää huoliko mulla on toinen pitempi tarina valmiiks suunniteltuna sille ajalle vaikkakin se tulee olemaan tosi erilainen tähän verrattuna.)

no mutta.
mitäs teille kuuluu?
mä oon itseasiassa ollu aika onnellinen viimeaikoina, mul on upeita ystäviä ((ja yks enemmän?? ku?? ystävä?? 😳))

oi joi ja en oo tainnu kertoa että pääsen melanie martinezin keikalle helmikuussa!! en malta odottaa!

mutta näistä loppuhöpöttelyistä alkaa tulla jo pitkät, kiitos että luette tätä tarinaa ja kiitos jos luitte tän luvun, ootte ihania!! ❤✨

-sulka

ps. toi editti tossa alussa on hhisasisun:in instassa, sillä on aika syntistä contenttia mut 6/5