tulppaanipoika, lumiprinssi «yoonmin»

«20»

fosforilehtiä

Vanha vinyylilevysoitin rasahti käyntiin, ja Jimin otti muutaman tanssiaskeleen. Tiramisu kehräsi itsekseen sohvalla.
Viimeviikkoisen suursiivouksen jäljiltä talo oli puhtaampi kuin koskaan. Ja kaapitkin pursuivat ruokaa, sillä Jimin oli nälissään kahminut mukaansa hieman liikaakin omenoita, kasviksia, purkkiruokia, mitä nyt sattui käsiinsä saamaan.

Oli mukavan hiljaista. Jiminin vaaleanpunaiset tanssitossut vain kopisivat lattiaan ja hiljainen musiikki kaikui läpi huoneiden. Tuulikellojen kilinä kuului sisään asti.

Oli syyskuun alku, ja juuri sellainen täydellinen syyskuun alku, jona lehdet muuttuvat sitruunankeltaisiksi ja viimeiset kukat pudistelivat terälehtimekkojaan päältään.
Omenat killuivat puissa punaisina ja mehukkaina, aurinko pudotteli säteitään kaikkien hiuksille ja öisin hento kuura kietoutui lehtien ympärille.

Jimin rakasti syksyä.
Hän ei malttanut odottaa sadekuuroja ja aamusumua, yömyöhään kirjan kanssa valvomista ja kynttilän valossa lukemista.
Rännin ryminää, kun sade juoksi sen pintaa pitkin tai sadelätäkköjä, jotka kuvastivat maailman kauniimmin kuin yksikään peili.

Auringon viimesäteet sarastivat ikkunaverhojen raosta kun hän lopetti tanssimisen. Se värjäsi kultaisen tien ikkunalta sohvalle asti ja Jimin hymyili sille.
Hän tassutteli yläkertaan ja kävi nopeassa suihkussa. Sitten hän vaihtoi päälleen yöpukunsa ja meni nukkumaan. Pitkän tanssimisen jälkeen otti uni hänet mukaansa nopeasti.

Seuraava aamu tanssitti syysaurinkoa värikkäillä puiden lehdillä.
Jimin nousi sängystään, ja ihmetyksekseen huomasi, ettei Tiramisu ollutkaan käpertynyt hänen jalkopäähänsä. Kummastuneena hän tallusti alakertaan.

Vaan nyt se olikin metsä.

Tummat puut kaartuivat Jiminin ylle, eikä yksikään aurinkokeijukainen päässyt tanssimaan niiden lehdille, niin tiheään ne olivat kasvaneet.
Jimin oli varma, että puut kuiskivat hänen kävellessään yhä syvemmälle olohuonemetsään. Kaikkialla suhisi ja sähisi ja sihisi ja Jimin otti muutaman juoksuaskeleen.
Silloin tuli lähes pilkkopimeää.

Oli kuin metsän ylle olisi heitetty musta peitto, ja yö saapui savulta tuoksuen ja kastepisaroita hiuksillaan.

Maassa hehkui fosforilehtiä.

Se oli ihmeellistä.

Puihin syttyi pieniä keijuvaloja ja niiden juurissa elävät sienet hehkuivat kuin pienet siniset pöytälamput.
Jimin sulki silmänsä ja avasi ne uudelleen.

Kaikki pysyi ennallaan.

Sumu puski puiden väleistä pikkuruisina pilvinä ja lumoutuneena Jimin seurasi hohtavia, maahan pudonneita lehtiä.

Ja samassa kaikki muu katosi.

Oli vain hän ja sadat, ei, tuhannet lehdet.

Peloissaan Jimin lähti juoksuun.

Ja silloin hän näki Yoongin.

Yoongi seisoi mustassa yössä valoisana kuin tähti.
Jo parin metrin etäisyydeltä Jimin haistoi pojan ominaistuoksun, ja kipeää tekevät kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Jimin juoksi Yoongin luokse

halasi tuota

ja Yoongi hajosi tuhansiksi fosforinhohtoisiksi lehdik-

Jimin säpsähti hereille ovikellon agressiivisen rämpytyksen johdosta.
Hiuksiaan oikoen hän tallusti alakertaan, miettien vielä äskeistä untaan.
Ajattelematta sen enempää, olisiko oven takana posteljooni vai prinssi, Jimin vetäisi ulko-oven auki ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan ulkona seisovaa ihmispaljoutta.