tulppaanipoika, lumiprinssi «yoonmin»

«22»

routaa

Kuura oli peittänyt maailman kylmiin huntuihinsa ja kaikkialla kimalsi. Se oli henkeäsalpaavaa, ja kaikki kuusi nuorta miestä vain seisoivat ja tuijottivat tätä pientä ihmettä. Oli niin kaunista, että se tuntui sattuvan. Hengitys höyrysi ja maailma hohti. 
He olivat olleet Jiminin luona jo muutaman viikon, ja syyskuu oli kääntymässä lokakuuksi. Yoongi tunsi olonsa onnellisemmaksi kuin ikinä. Ehkä se johtui siitä, että Jimin oli nyt hänen poikaystävänsä, mutta Yoongi oli myös saanut kokea omaa rauhaa ja tavallista elämää jo muutaman viikon ajan, sillä häntä ei juuri nyt tarvittu linnassa. Jiminin koti oli täydellinen pakopaikka muulta maailmalta, ja se oli täydellinen pakopaikka myös vihalta ja epäoikeudenmukaisuudelta, sillä kaikki siinä talossa oli hyvää ja kaunista, eikä ruma maailma ollut koskaan päässyt edes kurkistamaan taloon. Yoongi oli varma, että jos paratiisi olisi olemassa, olisi se Jiminin koti. 

Ehkä maailma oli kuullut kuinka joukkio nauroi iltaisin ja soitti kauniita lauluja auringonkukkapianolla ja nähnyt kuinka heidän kasvoillaan paistoi aurinkoakin kirkkaampi hymy, sillä juuri tuona kuurankimaltamana aamuna saapui keltaiseen taloon lähetti mukanaan kirje. Ja tuo kaunokirjoituksella kirjoitettu kirje repi Yoongin ilonverson irti maasta, sai Seokjinin silmät taas tukehtumaan siihen ainaiseen suruun, joka vuodesta toiseen hänen hymynsä takana kukoisti, sai Namjoonin hymykuopat katoamaan ja Taehyungin sekä Jungkookin ainaisen kikatuksen loppumaan. Ja kaikki nämä ilon viikot yhdistettynä tuohon kirjeeseen saivat Jiminin nousemaan hevosvaunuihin, jotka kantoivat hänet takaisin maailman keskikohtaan, kuninkaalliseen linnaan.

Kirje meni näin:

"Hyvät Linnan Asukkaat,
Minä ja ystäväni olemme tarkkailleet Teitä jo viikkoja. Tiedämme, missä prinssi on. Tiedämme myös, ketä meidän täytyy haavoittaa saadaksemme tahtomme läpi. 
Tuokaa Min Yoongi ja Hänen apurinsa mitä pikimmiten takaisin Kuninkaalliseen Linnaan, tai joudumme viettämään kuninkaallisia hautajaisia.

Rakkaudella,
001"

Hevosten kaviot hakkasivat maata ja aina sillointällöin vaunut tärähtivät osuessaan kiveen.
Muutama paperille raapustettu sana oli tuntunut muuttaneen maailmaa. Missä välissä oli tullut näin kylmä? Missä välissä päivät lyhenivät vain silmänräpäyksen pituisiksi? Miksei sitä huomannut kun kellui keltaisessa onnessa?
Ja miten tässä näin kävi, miten kävi niin että heidän onnensa taas saatiin rikottua, mitä he olivatkaan tehneet maailmalle?
Kuolema vainosi heidän kantapäillään kuin metsäpalo joka poltti kaiken mennessään, jos he pysähtyisivät he palaisivat tuhkaksi ja katoaisivat olemassaolosta. Miten siitä katsotaan ohi? Miten katsotaan tulta joka sinut haluaa tappaa ja sanotaan, että eiköhän kaikki järjesty, ja onko "eiköhän kaikki järjesty" loppuenlopuksi vain valhe, tekaistu lause joka ei merkitse muuta kuin epätoivoista satua onnesta.
Sitä lausetta Jimin hoki ja painoi pellavaisen päänsä hevosvaunun kuurankukkaiseen ikkunaan. Oli vasta iltapäivä mutta oli kovin hämärää, pimeän kissa se loikki koivikoissa joiden ohitse he ratsastivat, viimekerrasta oli kokonainen elämä, silloin puiden lehdet olivat vaaleanvihreät ja tanssivat silmissä, nyt ne lepäsivät maassa ruskeina ja kuolleina, kuuran peittäminä, juuri niinkuin Jimin pelkäsi itselleen käyvän, hän kukoistaisi hetken ja katoaisi sitten routaiseen maahan, eikä kukaan muistaisi. Kukaan ei muistaisi tulppaanipoikaa, lumiprinssin kyllä, mutta pellavahiuksinen pojannulikka maaseudulta ei koskaan olisi mitään erityistä.
Paitsi että hän seurusteli prinssin kanssa.
Sen muistaessaan Jimin repi taas katseensa maasta ja jatkoi hokemista, eiköhän kaikki järjesty, eiköhän kaikki järjesty, eiköhän kaikki järjesty.

Yoongi nukkui hänen edessään unia näkemättä. Oli hyvin hiljaista. Kaikki tuntui pysähtyneen kuuntelemaan Jiminin seuraavaa liikettä.

Hän kääntyi taas katsomaan ulos.