tulppaanipoika, lumiprinssi «yoonmin»

«25»

((Tässä luvussa on yli 3000 sanaa, joten ottakaa mukava asento, lohturuokaa ja nenäliinoja ja nauttikaa <3)

loppu

Kruunu painettiin lumiprinssin valkoisille hiuksille, ja niin hänestä tuli lumikuningas. Sen topaaseista heijastui vaaleanpunaisia pilkkuja seiniin ja kaikki paikallaolevat joutuivat siristelemään. Kyyneleet nousivat uuden kuninkaan silmiin, kun hän katsoi kansaansa viimeisen kerran. Hänen pehmustettu, kristallinkirkas lapsuutensa oli ohi. Pienikin vapaus oli poissa. Hänen vankilansa oli koristeltu timantein ja silkillä. 

Mutta niin kuningas kohotti silkkinauhoihin kiedotun miekkansa kohti taivasta, näytti esi-isilleen olevansa tässä, päässeensä näin pitkälle, kantavansa heidän kruunuaan. Ja sinä päivänä jumalat kääntyivät katsomaan uutta hallitsijaa, lahjoittamaan hänelle onnea ja rauhaa, rakkautta ja hyvyyttä. Vaan yhä hän itki, kristallinkirkkaita kyyneliä, jotka kilpailivat loisteessaan kruunun jalokivien kanssa.

Se päivä oli kaunis, kauniimpi kuin yksikään ennen, turkoosi merituuli puhalsi läpi kaupungin ja väki oli pukeutunut valkoiseen. Oli kevät, vielä viileää, mutta Jimin tiesi, että oli tulppaaninkylvöaika, sillä kuura hiipi mullassa juuri täydellisesti, yöt viilenivät oikeassa tahdissa, aurinko sulatti maailmasta kirkkaan ja lämpimän. Ja Jimin oli hieman surullinen, sillä täydellinen tulppaanivuosi meni hukkaan. Mutta hän oli kuninkaanlinnassa, ja seurusteli oikean prinssin kanssa. Kai kaikessa sittenkin oli hyvät puolensa. 

Mutta sitten, kun kruunajaisjuhlat vihdoin tulivat loppuunsa, alkoi myrsky. Sellaista myrskyä ei oltu nähty vuosiin. Sade hakkasi linnaa kuin yrittäisi rikkoa sen viimeistä valkoista tiiltä myöten. Koko kaupunki sulkeutui sisätiloihin moneksi päiväksi. Linnassa Jimin kulutti aikaansa pelaamalla monopolia Taehyungin ja Jungkookin kanssa. Tuuli ulvoi itkupajussa ja raastoi maahan kuivuneet lehdet pois. Maailma uudistui. 

Salamat iskivät taivaalta kuin huutaen jumalten vihaa, tai iloa, ei kukaan koskaan ole ymmärtänyt jumalia tarpeeksi tietääkseen mitä heidän mielissään liikkuu. 

Yoongi soitti pianoa kuin maailmanloppuun olisi vain silmänräpäys, soitti sormensa kipeiksi, soitti vielä silloinkin kun Jimin hiipi Taen ja Jungkookin huoneeseen saadakseen nukkua edes hetken. Mutta Jimin ei valittanut, sillä hän kuuli musiikista kaikuvan surun ja turhautuneisuuden, ja hän tiesi, ettei kuningas saisi tuota vihaa purettua edes painamalla Jiminiä
 agressiivisesti seinää vasten ja upottamalla hampaansa nuoremman kaulaan. Sillä Yoongin päässä oli pahempi myrsky kuin ulkona. 

Ja vaikka Yoongi tunsi, kuinka Jimin hitaasti vetäytyi kauemmas hänen vihaisina tanssivista sormistaan, miten Jimin hiljeni nähdessään kuninkaan, miten pojan hymy hyytyi, kun Yoongi astui huoneeseen, ei hänellä ollut voimia välittää. Hän jäädytti kaiken ympäriltään, oli nukkumatta kunnes näki harhoja, heitti tavaroita seiniin kunnes vajosi itkemään lattialle. Jokin hänen sisällään tuntui olevan korjaamattomasti rikki.

Hän oli niin kovin yksin. Hänen isänsä oli kuollut, äiti karkoitettu. Äiti, joka yritti salamurhata poikansa. 
Ja nyt tuo poika oli kuningas, hänen harteillaan olivat miljoonien ihmisten henget. 

Alkoholi oli loppunut, myrsky muurannut ulkomaailman kokonaan pois. Ja miten Yoongi edes karkaisi nyt, kuka ei tunnistaisi kuningastaan?

Hän halusi happea, hän halusi karata linnan katolle, eksyttää itsensä linnan puutarhaan, nukkua itkupajun alla. Linnasta todella oli loppumassa ilma. Siltä se tuntui. 

Ja niin tuli seitsemäs myrsky-yö, jona Yoongi taas oli juurtunut pianotuoliin kuin puu mehukkaaseen multaan. Sormet kipeinä hän tanssitti pianosta laulua.