kuningatar
Olipa kerran, kauan sitten kaunis maa, jossa kukat kasvoivat muhkeammiksi kuin missään muualla, jossa hedelmät maistuivat mehukkaammilta ja jonka kuningatarkin oli ihana ja kaunis. Maan asukkaat rakastivat kukkiaan, rakastivat hedelmiään ja rakastivat kuningatartaan. Kuningatar puettiin timantteihin ja hopeaan ja ohuista harsoista rakennettuihin kaksikymmentäkerroksisiin mekkoihin, eikä kukaan voinut kiistää hänen kauneuttaan. Hänen nimensä oli Ja-Kyung.
Vuosia sitten kuningatar oli ollut vain pieni slummin lapsi, mutta näkymättömät säännöt kielsivät puhumasta siitä ajasta. Sillä kuningatar oli kuningatar nyt, eikä tuon iloisen maan asukkailla muutenkaan ollut tapana turhaan muistella menneitä. Niinpä valkohiuksiset vanhukset kaupungin reunoilla hiljenivät Ja-Kyungin paljasjalkaisesta, leivällä ja vedellä eletystä lapsuudesta.
Ja-Kyung rakasti juhlia, hän rakasti sitä värien tanssia ja musiikin iloista sointia. Hän rakasti kuplivaa kuohuviiniä, hän rakasti juhlavaatteitaan. Ja siksi hän pitikin juhlia niin usein kuin pystyi.
Mutta sitten kaikki muuttui.
Sillä kuningatar sai lapsen.
Tuo päivä oli suurin juhla jonka valtakunta koskaan oli nähnyt. Ne kestivät seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Noiden öiden oli tarkoitus tuoda kuninkaalliselle perheelle seitsemänkymmentä vuotta onnea. Prinssille kannettiin kauniita koruja ja kankaita, timantteja ja lahjoja kaukaisista maista. Ja kaikki oli kaunista ja säihkyvää, ja niin oli kuningatarkin, hänen silmissään hohti uusi valo kuin täysikuu. Sanotaan, että kuningatar oli kaunis noita juhlia ennen, mutta niiden aikana hän oli niin kaunis, että jokainen, joka häntä katsoi tunsi sydämensä hypähtävän ylimääräisen hypähdyksen.
Ja kuningatar todellakin oli kaunein asia maan päällä, käsissään kaunis poikansa, jonka nimeksi annettiin Min Yoongi.
Tuota onnea kesti tasan seitsemän vuotta.
Ja sitten kuningatar katosi.
Sillä Yoongi ei ollut kuninkaan poika. Hän oli merkki petoksesta. Hänen elämänsä oli petos. Ja kuningatar karkoitettiin elämään paljasjalkaista elämäänsä kauas pois.
Mutta Ja-Kyung ei halunnut lähteä. Ja-Kyung rakasti miestään, rakasti poikaansa, ja nyt hänet työnnettiin pois kaukaisen kuohuviinin täyttämän yön takia. Miksi pojan kanssa saattoi leikkiä mukavaa kotileikkiä, mutta äiti ei mahtunut siihen?
Ja-Kyung tarttui miekkaan ja aloitti taistelunsa.
Hänet oli haudattu elävältä, mutta hän nousisi ja kaivaisi tiensä takaisin maan pinnalle, ilmestyisi takaisin ja olisi taas kaunein kuningatar koskaan.
--
Yoongi ja Jimin istuivat hiljaa, hengittäminenkin piti tehdä aiheuttamatta ääntä. Tälläisillä hetkillä ei puhuta.
Ei silloin, kun kauan kadoksissa ollut kuningatar istuu edessäsi sudenkorentomiekka kädessään, ohut kärki, repivät reunat, siro olemus. Kaunein miekka jonka Jimin oli nähnyt.
Ei silloin, kun kauan kadoksissa ollut äitisi istuu edessäsi, kädessään miekka, sinun tuhoamiseesi tarkoitettu, sinun veresi valuttamisen takia luotu.
Ja-Kyungin valkoiset hiukset valuivat hänen harteilleen kuin vesiputouksen vaahto ja hänen silmänsä olivat mustat kuin yö. Se leikkisä valo, jonka Yoongi muisti eläneen äitinsä silmissä, oli kuollut, Yoongi ei tiennyt kuka sen tappoi, mutta yhtä kaikki se oli poissa.
"Äiti", Yoongi kuiskasi.
Kyyneleet nousivat kadonneen kuningattaren silmiin.
--
"Mitä tapahtuu?" intti Taehyung edessään istuvalta nuorelta mieheltä, joka näytti kaukaisella tavalla tutulta.
"Sanoin jo, teidät on kaapattu, nyt tuki turpasi tai teen sen puolestasi."
Taehyung katsahti vieressään istuvaa Jungkookia huolissaan ja puristi tuon kättä lujempaa.
"Mihin meitä viedään?" Jungkook kysyi. Mies näytti murhanhimoiselta mutta vastasi kuitenkin.
"Linnaan. Kuningattaren linnaan."
"Kuningattaren linnaan?" Jungkook ja Taehyung henkäisivät yhteen ääneen.
Mies huokaisi ja muljautti silmiään.
"Eikö kuningatar olekkaan k- kuollut?" Taehyung jatkoi.
"Ei. Kuningatar Ja-Kyung on hyvin paljon elossa, ja minä olen hänen henkivartijansa."
"Ahaa", Taehyung mumisi. "No, mikä sinun nimesi on? Mä olen Taehyung ja tässä on mun poikaystävä Jungkook."
"Seitsemäntoista."
"Kiintoisa nimi. Onko sinulla sisaruksia?"
"Veli. Hänen nimensä oli B- hänen numerosarjansa oli Kaksitoista. Ja hänen verensä valui teidän linnalle lattioilla. Tai niin oletan."
Jungkook ja Taehyung vilkaisivat toisiaan järkyttyneinä.
Vihaisena Seitsemäntoista kääntyi katsomaan edessään istuvia.
"Tekö hänet tapoitte?"
"E-"
"Te tapoitte hänet ettekö vain?"
Seitsemäntoista veti miekkansa sen tupesta. Hopea terä välähti salamankirkkaana ohuen valonsäteen osuessa siihen vaunun ikkunaverhojen raosta.
Jungkook tunsi sydämensä pysähtyvän, kun Seitsemäntoista painoi miekan Taehyungin kurkulle.
Vain pieni liike ja tuo terävä esine veisi Taehyungin pois häneltä.
Silloin vaunu pysähtyi ja sisään astui kaunein nainen jonka Jungkook oli koskaan nähnyt.
"Jackson, me emme ole täällä tappaaksemme heitä. Laske aseesi."
Ja niin Taehyung pelastui.
--
Namjoon istui selkä suorana tuijottaen edessään olevaa vartijaa. Tuon mustat hiukset olivat kuin talvipäivänseisauksen yö ja hänen silmänsä olivat melkein yhtä vaaleat kuin kesäpäiväinen taivas.
Jin oli kiinnittänyt samaan asiaan huomiota.
Ja tytön vaatteet olivat kauniit myös.
"Minne olemme menossa?" Namjoon kysyi vain sekunteja sen jälkeen, kun heidän edessään kulkevassa Jungkookin ja Taehyung vaunussa vedettiin tupesta hienoimpia ja kallisarvoisimpia miekkoja koko maassa.
"Ja-Kyungin linnaan", tyttö vastasi.
"Onko se kaunis?" Jin mumisi, välittämättä aviomiehensä turhautuneesta mulkaisusta.
"En tiedä. Olen sokea."
Hiljaisuus täytti vaunun.
Oivoi.
Jinin ja Namjoonin onneksi juuri silloin vaunu pysähtyi.
"Olemme perillä", tyttö ilmoitti, kun ovi aukesi ja sisään astui kauan kadotettu kuningatar. Järkytyksestä Namjoon vain tuijotti naista, ennenkuin tajusi kumartaa.
"Jennie. Me olemme vapaat. Minun poikani on palannut."
(jos joku huutaa nyt siitä että Jennie on sokee niin ei voi mitään ksjekej se nyt on mut se ei oo aina ollu ja sillon se lähetteli Jiminin äidille kortteja)
Ulkona seisoi hämmentyneen näköiset Jimin ja Yoongi, itkevä, järkyttyneen näköisessä Jungkookissa roikkuva Taehyung, murjottava mies, joka piteli kädessään pitkäteräistä miekkaa, ja Ja-Kyung, kuningatar.
Kukaan tuossa hetkessä ei näyttänyt oikein kuuluvan siihen, he näyttivät eksyneiltä ja pelokkailta, sitähän he olivat.
Ja heidän edessään kohosi portti linnan labyrinttiin.
--
hyi vihaan tätä mut en saanu nyt parempaakaan aikaan
en tiiä
ei oo mitään sanottavaa tänne
kiitos 10k lukukertaa?? ihan outoo menoo??
ootte upeita
ja öö
22 PÄIVÄÄ JA LÄHEN RUOTSIIN MELANIE MARTINEZIN KEIKALLE. AAAAAAAAA. EN KESTÄ OON NIIN INNOISSANI KRKRKRKKR
MENKÄÄ SEURAA MUN INSTAA SICKOFLOVINGYOU_ JA SILLEE UWU OWO NÄHÄÄN HIHI
ŞİMDİ OKUDUĞUN
tulppaanipoika, lumiprinssi «yoonmin»
Hayran Kurgu"𝒋𝒊𝒎𝒊𝒏, 𝒎ä 𝒕𝒚𝒌𝒌ää𝒏 𝒑𝒐𝒋𝒊𝒔𝒕𝒂." "𝒔𝒊𝒊𝒔𝒕𝒊𝒊, 𝒏𝒊𝒊𝒏 𝒎ä𝒌𝒊𝒏." Jimin on nuori vaaleahiuksinen poika, joka asuu tulppaaniniityn keskellä pienessä mökissä. Eräänä päivänä hänen ovelleen koputtaa mies sotilaan vaatteissa. "Sinut...
