Kovikseks ne aina sano🏳️‍🌈 ✔

23

Joonan nk:

Katselin Antonin kasvoja vieläkin hieman pelästyneenä, vaikka platinablondi nukkuikin. En ymmärtänyt ollenkaan miksi hänkin oli alkanut itkemään ja lopulta tilanne oli eskaloitunut siihen pisteeseen saakka, että hänelle oli tullut jonkinlainen paniikkikohtaus. Mua ei ollut koskaan pelottanut niin paljon kuin pari tuntia sitten. Antonin silmät oli näyttänyt niin lasittuneilta eikä hän osoittanut minkäänlaisia kuulemisenmerkkejä. Siitä tuli mieleen aikaisempi riitamme, olihan silloinkin Anton tuijottanut mua niillä lasittuneilla silmillään ja itkenyt. Se oli ollut yksi mun hirveimmistä päivistä ikinä.

"Anton? Nukutko sä?" päätin tarkistaa hiljaa kuiskaten. Platinablondi ei reagoinut ääneeni, joten päättelin hänen nukkuvan. Olimme päätyneet siihen asentoon, että istuin hänen sylissään ja hän piteli edelleen käsiään ympärilläni. Se oli suloista nallekarhultani, aivan liian söpöä. Laskin käteni hänen hiuksiinsa ja kosketin platinanvalkeita hiuksia varovaisesti. Tuntui, kun ne olisivat olleet särkyviä. Kiepautin hellästi hiuksia sormieni ympärille samalla katsellen lumoutuneena erittäin pehmeitä hiuksia sormieni välissä. Miten joku pystyi sanomaan tätä halinallea pelottavaksi ja ilkeäksi? Hän oli sisimässään todella lempeä ja hyväsydäminen.

"Joona...?" Anton mumisi hiljaa ja melkein nykäisin kovempaa hänen hiuksistaan, kun pelästyin.

"Mitä?" kysyin hiljaa laskien käteni hänen hiuksistaan. Humalani oli alkanut laskea eikä enään niin paljoa huipannut, onneksi.

"Musta tuntuu et mun niskat menee jumiin jos ollaan näin koko yö. Tai siis ei mua haittaa et oot siin..."

"Okei. Olisit heti sanonut, tyhmä", hymähdin vetäytyen Antonista ja nousin sitten ylös. Okei, perun sanani siitä etteikö olisi huipannut. Tuntui, kun maailma olisi ympärilläni pyörinyt. Anton joutui ottamaan kiinni musta etten olisi kaatunut tai jotakin.

"Noni nyt tää on päätetty, ei hetkeen sulle ainakaan rommicolaa", Anton virnisti mulle. Mutristin huuliani jätkälle muka vihoissani, vaikka salaa mielessäni olin aivan samaa mieltä hänen kanssa. Joona ja rommicola ei nimittäin ollut mikään maailman parhain yhdistelmä.

"Haluuks mennä nukkuu sinne sänkyyn, ku tolta sohvalta tippuu ihan helvetin helposti niin, kun viime kerralla tulikin sun kokeiltua", Anton sanoi ja katsoi mua niillä jumalattoman lumoavilla jäänsinisillä silmillään. Tuntui, kun toi katse olisi läpäissyt kaikki pienetkin esteet ja iskenyt suoraan sydämeeni. Katselin Antonia edes tiedostamatta sitä, että huulilleni nousi hymy. En mä vaan voinut mitään itselleni, en voinut olla hymyilemättä maailman suloisimmalle ihmiselle. Sanokoot muut mitä vain, mutta mulle edessäni seisova platinablondi oli suloinen!

"Joonaa? Minne sä katosit?" Anton kysyi kallistaen päätään ja samalla nosti toista kulmakarvaansa.

"No siis Marssiin!" huudahdin virnistäen toisen hämmästyneelle ilmeelle. Kävelin hänen luokse ja katsoin hieman yläviistoon, jotta pystyin katselemaan pidempää silmiin.
"Mennään vaan."

"Okei", Anton tuhahti hieman, kääntyi ja lähti lampsimaan kohti huonetta, jossa oli yksi parisänky. Viime kerralla Mikael ja Veeti olivat käyttäneet sitä ja toivoin todellakin, että jos olivat tehneet jotakin niin olisivat edes siivonneet! Ei nimittäin huvittanut nukkua mällisissä lakanoissa.

"Oota nallekarhu!" älähdin ja kipitin toisen perään. Tykkäsin siitä, kun Antonia alkoi ujostuttaa niin hän saattoi yrittää peittää sen murahduksella tai tuhahduksella.

"No mitäs oot nii hidas." kuulin huoneesta hänen hieman ilkkuvan äänensävynsä.

"Hei! En mä sille mitään voi jos mun jalat on lyhkäset!" huudahdin rientäen huoneeseen, jossa Anton juuri riisuutui.