Kovikseks ne aina sano🏳️‍🌈 ✔

12

Joonan nk:🙊

Mä tiesin et heti, kun olin lähtenyt sieltä talosta niin olin kusassut kaiken. Nimittäin, kun olin kattonut Antonia silmiin niin mun sydäntä vihlaisi, sen silmät oli ollut niin tyhjät ja ilme tosi lasittunut. Mä en tiennyt miksi mä olin huutanut sille. Miksi mä olin mennyt haukkumaan sitä iljettäväksi?
Kun olin herännyt niin olin suoraan sanoen pelästynyt, mun kaulassa oli ihan helvetisti fritsuja ja niin oli Antoninkin kaulassa niitä. Me oltiin nukahdettu sylikkäin ja se näytti niin suloselta sillon. Mut sillon se iski päin kasvoja, me oltiin suudeltu mun parhaan kaverin kaa. Ei se ollut normaalia. Se oli ihan helvetin väärin. Siis olihan se ihan ok jos Mikael ja Veeti tuli kaapista ulos, mut en mä ollut mikään homo. Mä olin hetero.

Mä olin lähtenyt äkkiä sieltä pois ja purskahtanut itkemään. Olin kävellyt koko matkan kotiin, vaikka sitä matkaa olikin yli 6 kilometriä. Olin mennyt kotiin ja itkenyt vielä enemmänkin. Mä en olisi saanut satuttaa Antonia niin. Ei se ansainnut sellaista kohtelua.
Jopa mutsi oli tullut kyselemään mikä mulla oli ja yrittänyt lohduttaa mua, mut häädin sen pois. Mä onnistuin vaan satuttamaan ihmisiä.

Seuraavaa koulupäivää mä jännitin ihan hemmetisti. Ajattelin et mitä sanoisin jos näkisin Antonin siellä. Mä halusin todellakin pyytää siltä anteeksi. Kuitenkaan se ei ilmestynyt kouluun ja sai mun huulet menemään alaspäin. Edes Mikael ei huomannu sitä, kun hiljenin hiljalleen. En mä sitä syyttäny, sillä oli Veeti. Niillä oli kaikki hyvin ja ne näytti tosi söpöiltä yhdessä mutten osannut enään hymyillä sinä päivänä.
Viikko kului madellen eikä Antonia näkyny tai kuulunu. Mikael oli ihmetellyt et missä sekin mahtoi olla, mutta ei sitä sitten loppujen lopuksi hirveästi kiinnostanut. Ei ne kaksi vaan ollut niin läheisiä, kun mä ja Anton. Me oltiin niin helvetin läheisiä et mua sattu, kun se ei ollut koulussa vaan mun takia. Meinasin pari kertaa purskahtaa itkuun ja moni ihmettelikin miksen mä ollut se sunshine, mikä yleensä olin. En mä vaan pystynyt, en ilman sitä hemmetin platinablondia.
Mulla oli koko viikon hirvee olo. Kukaan ei vaan huomannut. Se särki mua vieläkin enemmän.
Tunneilla olin ajelehtinut Antonin lumoavan, kauniisiin jäänsinisiin silmiin ja sen pehmeisiin platinanblondeihin hiuksiin. Sen suloiseen hymyyn ja niihin leikkisiin virneisiin.

Seuraavan viikon Maanantai saapui ja mä matelin kouluun silmien alla isot silmäpussit. Mä en ollut saanut nukuttua koko viikkoon. Mun ajatuksia oli häirinnyt Anton ja sen lasittuneet silmät. Mä vihasin itteeni yhä enemmän, kun vaan ajattelinkin Antonia ja mun ilkeää huutoa sille.

"Moi Joona!" kuului jonkun huudahdus koulujen ovilta. Käänsin hitaasti väsyneen katseeni sinne ja huomasin Mikaelin sekä Veetin. Miksi ne mua odottivat?

"No moi...", sanoin huokaisten, kun pääsin kaksikon luokse. Huomasin sivusilmällä kuinka ne vilkaisivat toisiaan ja käänsivät sitten huolestuneet silmänsä mua kohti.

"Onks sulla kaikki hyvin? Oot ollu viime aikoina tosi hiljanen ja omissa maailmoissas?" Mikael kysyi ja laski kätensä mun hartialle.

Hymähdin ilottomana,
"Joo kunhan vaa koulu vähän painaa."

Mikael katsoi mua hetken, kuin tutkiakseen et puhuinko totta. Vastasin sen katseeseen ja kävelin sitten niitten ohi koululle. Avasin ulko-ovet ja astelin koulun käytäville. Askelsin omalle kaapilleni ja nappasin seuraavan tunnin kirjat. Hymähdin vähän mun kaapin ovessa olleelle hymiötarralle. Anton oli joskus antanut sen mulle, kun olin intoillut sille jostakin. Se oli sanonut mua jo silloin päivänpaisteeksi. Iloton hymy nousi kasvoilleni, mutta vain nanosekunniksi.
Säpsähdin vähän, kun koulunovet avattiin aika hurjalla vauhdilla ja samalla ovista kuului kova ääni, jolloin moni myös minä mukaan laskettuina oli kääntänyt katseensa sinne. Mun sydän tuntui alkavan hyppivän tosi kovaa ja korvissa vähän humisi. Anton.

"Katoppa jätkä!" Mikael huudahti. Missäköhän vaiheessa sekin oli tullut ulkoa sisälle?
Mikael lähestyi Antonia ja oli antamassa sille ylävitosta muttei Anton vastannut siihen mitenkään, tuijotti vaan eteenpäin miltein lasittuneella ilmeellä. Sen katse hitaasti lipui muhun ja sai mut jäykistymään paikoilleni. Sydän rummutti rinnassa ja jalat oli, kun juurtunut maahan kiinni. Se tuijotti mua kivettyneellä ilmeellä ja huomasin jopa kaukaa et sen kasvoissa oli monet mustelmat.

Se alkoi kävellä mun suuntaan ja luulin jo et se tulis mun luokse, mut se vaan käveli ohi. Oli, kun ei olisi huomannut mua. Mun huulilta pääsi pieni henkäisy. Sen ilme ei ollut edes värähtänyt, kun se oli kävellyt ohi. Tää oli mun syytä. Pelkästään mun. Jos mä en olis huutanut ja haukkunut sitä... Mitään ei olisi tapahtunut.
Sen kivettyneiden kasvojen ja kylmän kohtelun takia, mä en enää voinut mitään. Kyyneliä alkoi valumaan mun poskia pitkin ja juoksin miestenvessaan. Lukittauduin yhteen koppiin ja annoin kyynelten valua mun poskia pitkin. Huulilta pääsi nyyhkäyksiä ja aloin hengittämään nopeasti. Tuntui, kun möykky olisi painanut rintakehää ja pala noussut kurkkuun. Turhaan mä enään itteäni yritin rauhoitella mut yritin silti, menin sikiöasentoon istumaan pöntön päälle ja halasin lohduttomana jalkojani samalla kun tärisin holtittomasti. Itkusta oli tullut jo niin voimakasta, että aloin haukkoa henkeäni. Tuntui, kun happea ei enään olisi riittänyt.

Oikeesti tätä oli aika kamala kirjoittaa😵 Ku Joona on aina niin ihana ja positiivinen ja nyt, kun päästään sen ajatuksiin ja tunteisiin nii apua😭
Mut siis toivon et tykkäsitte, votetitte ja kommasitte esim mitä mieltä ootte tän hetkisestä Antonista tai Joonasta?
Täs joku runo mikä sopi tähän:

The boy
who laughs and talks
a lot and seems very happy,
is also the boy
who may cry himself to sleep

Jouduin vähän muokkaamaan🙊

Kiitos, kun luit!