Kovikseks ne aina sano🏳️‍🌈 ✔

13

Takaisin Antonin nk :)

Tiesin et mun olisi pitänyt palata takaisin kouluun, mut mä en vaan pystynyt. Olin sen sijaan jäänyt jumittamaan sinne samaiselle yökerholle, josta pokailin sänkyseuraa ittelleni.
Yritin saada Joonan päästäni pois. Se vaan osoittautui ihan saatanan vaikeaksi. Mitä ajattelinkin ja teinkin niin se suloinen enkelipoika sotkeutui pääkoppaani ja sai mut ihan sekoamispisteeseen. Mä halusin nähdä sen, mutta sen huudot pyöri mun päässä.
Mulla oli niin ikävä sen hymykuoppia, iloisia silmiä ja sekaisia blondeja hiuksia. Sen positiivinen ja hauska luonne sai mut ikävöimään sitä vieläkin enemmän, vaikka viime näkemisestä ei ollut kun vähän yli viikko. Sitä ajatellessani olin menettänyt monesti hermoni ja päätynyt pariinkin baaritappeluun. Silloin paikan omistajalla oli mennyt hermot muhun ja se oli heittäny mut ulos sieltä ja sanonu etten saisi hetkeen saisi tulla takaisin. Eihän se loppu peleissä haitannut, koska nyt en voinut enään kierellä sitä faktaa et mun pitäisi palata kouluun. Tällä kertaa mun oli vaan pakko.
Siispä löysin itteni koulun ovilta aikaisin Maanantai aamuna kauniit mustelmat naamassani ja monet fritsut kaulassani.

Avasin ovet aika voimakkaalla työnnöllä ja sain monet hämmästyneet katseet itseeni. Eivät varmaan olleet ajatelleet et jo nyt palaisin kouluun. Varmaan kohta alkaisikin kiertää juoruja siitä miksen ollut koulussa ja miltä näytin. Myönnän, näytinhän mä aika kuolleelta ne isot silmäpussit silmieni alla. Mikael tuli jotakin höppöttämään mulle, mutta suljin korvani siltä ja liu'utin katsettani kaapeilla seisovaan Joonaan, jonka silmät oli avautunu järkytyksestä. Siellä se seisoi omana, kauniina itsenään samalla, kun mä olin melkein saanut hermorohduksen. Sillä oli varmaankin ollu ihan vitun helppoa tää viime viikko.
Mä en huomionut Mikaelia vaan jätin sen taakseni samalla, kun lähdin kulkemaan Joonaa kohti. Mä halusin sen tietävän kuinka helvetin vaikeaa mulla oli ollut. Sydän rummutti, kun joku rumpu ja kädet puristu nyrkkiin. Sen kasvot venähti, kun kävelin sen ohi edes luomatta siihen katsettakaan. Sen ilme sai mun kasvoille nousemaan surumielisen virneen. Mä en ollut ikinä jättänyt sitä huomiomatta mut tällä kertaa se sai kokea sen. Mä halusin et se koki saman tuskan, kun mä. Toisaalta en olisi koskaan halunnut satuttaa sitä päivänpaistetta, mutta sen näkeminen oli mulle ihan liikaa. Olihan se aika hirveesti ajateltu et halusin sen kärsivän.

Mä kuulin jotkut juoksuaskeleet ja sitten jokin lävähti kiinni. En huomioinut tapahtumaa vaan avasin oman kaappini. Nappasin sieltä seuraavan tunnin kirjat ja tungin ne mun reppuun. Seuraavaksi tunsinkin jonkun käden mun olkapäällä ja sävähdin vähän kosketusta. Käännyin salamana ympäri ja kohtasin Mikaelin ärsyttävät, pähkinänruskeat silmät. Se katsoi mua jotenkin oudoksuvasti ja kasvoiltakaan ei voinut lukea mitään.

"Mitä vittua sä haluat?" ärähdin sille ja karistin sen käden mun olkapäältä. Se vetäisi käden kylkensä viereensä ja katsoi mua kulmakarvat kurtussa,
"Mikä sulla on?"

"Sä oot vika ihminen, jolle se kuuluis", tuhahdin brunetelle ja loin siihen mulkaisun. Eihän tää mitenkään Mikaelin syytä ollut, mutta siinä kun oli ärsyttävän naamansa kaa nii alkoi muakin ärsyttää. Taisinpa vahingossa purkaa sitä mun vihaani.

"Mitä täällä on meneillään?" Veetin kysyvä ääni kaikui mun korviin ennen, kuin se lyhyt blondi saapui meidän luokse. Se katsoi meitä vuorotellen kysyvästi,
"No?"

"Eikun tiedustelin vaan et miks Anton on nii vitun ihanalla päällä taas kerran", Mikael sanahti ja loi muhun tuiman katseen ennen, kuin hymyili Veetille.

Mulkaisin niitä molempia ja paiskasin kaappini oven kiinni ja sain ne molemmat vähän säpsähtämään.

"Missä Joona on?" Veeti päätti yrittää pelastaa tilanetta, mutta se vaan pahensi mun mielialaa. Se vilkaisi mua.