Kovikseks ne aina sano🏳️‍🌈 ✔

6

Joonan nk ja vähän kertausta heh xD

Olin istahtanut hermoheikon viereen. Tarkoitin siis Antonia. Se osasi aina olla niin iloinen ja positiivinen. Vilkaisin sitä ja huomasin, kuinka se meinasi räjähtää vihasta, leukaperät oli kirentyny ja kädet oli nyrkissä. Sen kädet jopa vähän tärisi, niin vihoissaan se tällä hetkellä oli. Jotkut olivat alkaneet taas kuiskuttelemaan keskenään ja ilmeisesti platinablondi oli kuullut ne. Mä tiesin kuinka pahasti itteensä se otti, joten käännyin kokonaan sen puoleen ja yritin kuullostaa lempeältä.

"Anton, rauhotu."

Antonin lumoavan jäänsiniset silmät iskeyty mun omia vasten raivostuneina,
"Vittuako sä mua siinä ohjailet."

"Mä vaan yritän olla järkevä ja toimia oikein!" sihahdin sille kurtistaen kulmiani. Mikä sillä oli? Miksi se mulle äksyili? Ei se sellainen yleensä ollut, ainakaan mulle. Yritin hengitellä syvään ja rauhoitella itteäni. Jos mä alkaisin huutamaan sille niin se ainakin tulistuisi ja lähtisi pois.

"No vittu toimi oikein keskenäs ja lopeta mun käskeminen vitun urpo!" Anton ärähti ja nousi samalta seisomalta ylös. Tuijotin sitä hämmentyneenä. Ei se ikinä ollut noin ilkeä mulle ollut.
Anton mulkaisi mua pahasti ja lähti sitten ulos luokasta ovet paukkuen. Jäin tuijottamaan ovea suu vähän aukinaisena.

"Minnekkäs Anton lähti?" opettaja kimitti luokan etuosasta ja mun katsottua sitä, se kurtisti kulmiaan.

"No kuules, kun kaikki sitä näyttää haukkuvan ja puhuvan paskaa nii se päätti lähtee!" huudahdin nousten ylös ja iskien käteni pulpettiin. Opettaja vähän säpsähti ja katsoi mua pelästyneenä. Pari oppilastakin oli kääntynyt mua päin suu auki. En mä nimittäin yleensä huutanut, tai no siis huusin mut iloisempana. Tällä kertaa mäkin olin vihainen. Olin vihainen Antonin puolesta. Ei kukaan ansainnut sellaista kohtelua.

"Voisitte välillä miettii mitä suustanne päästätte!" sanahdin kuivasti ja loin kaikkiin murhaavan katseen ennen, kuin otin kamat mukaan ja lähdin sen pyörremyrskyn perään.

Käytävät oli ihan tyhjät, kaikki nimittäin oli tunneilla. Ei kukaan yleensä haahuillut koulunkäytävillä paitsi jotkut satunnaiset uudet oppilaat.
Käänsin mun päätä molempiin suuntiin ja huhuilin Antonia. Minne helevettiin se oli mennyt?
Tiesin ettei sitä saisi jättää yksin, kun se oli noin vihainen. Sillä oli pahoja mielenterveysongelmia ja se saattaisi satuttaa itseään. Se oli joskus vahingossa paljastanut, että sillä oli vihanhallintaongelmia. Useimmat pelkäsivät sitä juuri sen takia mut en mä vaan osannu. Anton oli mun seurassa joo vähän myrtsi, mutta ei se silti tarkoittanut ikinä mitään pahaa. Mä luotin siihen täydestä sydämestä. Uskoin ettei se mua satuttaisi, kun vaan sanoilla.

Kävelin miestenvessoja kohden ja kuulin sieltä jonkun vihaisen huudahduksen. Sitten kuului, kuin jokin olisi mennyt rikki. Lähdin kulkemaan jo melkein juoksien sinne. Ei vittu jos se oli jotenkin satuttanut itteään. En antaisi sitä ikinä anteeksi ittelleni. Mä olin yks osasyy miksi se tulistui.

"Voi vittu! Anton missä sä oot!" huusin sydän hakaten. Jos se oikeasti oli tehnyt jotain ittelleen... Tällä kertaa mä oikeasti jo juoksin.

"Voi saatana, Anton ootko sä kunnossa?!" huudahdin kauhistuneena, kun pääsin vessoille. Yhden lavuaarin peili oli mennyt miljooniksi palasiksi ja sen keskellä oli nyrkin jälki sekä paljon verta. Maassa oli lasinsirpaleita ja palasia sekä... Anton. Henkäisin huomatessani hänen vapisevan vähän ja halaavan omia jalkojaan.

"Apua! Ei herranjumala!" huudahdin uudestaan, kun tiedostin, että Antonin kädet olivat ihan veriset. Sydän hakkasi ylimaattisen nopeaa tahtia ja silmänurkkia kirveli. Jos mä olisin ollut nopeampi... Jos mä vittu olisin lähtenyt heti sen perään niin olisin voinu estää tän kaiken!