ℙ𝕠𝕚𝕜𝕒 𝕁𝕒 𝕍𝕒𝕝𝕜𝕠𝕚𝕟𝕖𝕟 ℙ𝕚𝕒𝕟𝕠

Masennus

»P.JM«

Kaikki tämä mitä on tapahtunut parin viikon aikana, on vain tuonut tuskaa terveydelleni fyysisesti että henkisesti.
Lakkasin tapaamasta Seokjiniä Yoongin ampumisen jälkeen. Sulkeuduin siihen omaan kuplaan, missä voin surra pienessä rauhassa ja vain rukoilla, että Yoongi palaa pian maanpinnalle.

Pakko sanoa, että muutamankerran on miettinyt vain itsemurhaa tai jonkun muun murhaa. Nimeksimainimaton Jaemin siis. Sitten kun löydän sen nilkin, ei kyllä hyvä heilu.

Olen sulkenut itseni täysin kaikkialta. Koulu, harrastukset, vapaa-aika. Kaikki ne olen vain jättänyt siihen. Pojat kyselee, Seokjin kyselee ja isä kyselee vuoronperään, mutta minä vaan istun sairaalassa katselemassa poikaystäväni nukkuvaa kehoa. Toivoen, että hän avaisi silmänsä.

Minulla on niin paljon anteeksipyydettävää.

Me emme päättyneet hyvin. Riitelimme ja sitten huomasin hänet maassa veressä.

Ehkä hirvein virhe ikinä...

Puhelimeni soi, mutta voin sen heti arvata joko pojiksi tai isäksi.
Kehtaan kuitenkin katsoa. Näytöllä luki Hoseok.

Miettisin kahdesti, että pitäiskö vastata. Haluaisin, mutta pystynkö?

Painan vihreää nappia ja pistän luurin korvalle.

Hoseok: Jimin?

Hoseokin äänestä jo kuulee huolestuneisuuden.

Hoseok: Missä olet? Pitää nähdä!

Jimin: ...sairaalassa...

Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaista.

Hoseok: Vartti

Ja niin puhelu loppui.
Tahdon niin kovasti nähdä Hoseok, ja sitten sinäänsä en. Hoseok on nähnyt minut pienestä pitäen pirteänä ja positiivisesti. Vain hävettää näyttää tällaiselta.
Kamalat unipussit univelan takia, rasvaiset hiukset, koska ei ole käynyt suihkussa, monen kilon laihtuminen, koska ei ole ruoka maistunut.

Kesti vartti, kun Hoseok tulee huoneeseen. Siis kuulen sen kun hän tulee kahen ihmisen kanssa. Minä vain makaan sänkyä vasten ja katson rakkaani kauniita nukkuvia kasvoja ja muistelen kaikki hänen kauniit kasvonpiirteensä.

Hoseok: Chim?

Taehyung: Me ollaan oltu huolissaan.

Ignoorasin ja aloin koskettaa Yoongin pehmeää kättä.

Jungkook: On kulunu jo viikko. Puhuisit hei jollekkin.

Silmäni kostuvat pelkästä ajattelusta. En tiedä mitä pelkään.
Arkeen palamista vai sitä, että näytän maseentuneelta ihmisläjältä, mitä kyllä olen.

Jimin: Puhun sitten kun oon valmis. Eli sitten kun Yoongi herää.

Pojat eivät vastanneet vaan kuulin askeleita lähenevän minua ja tuoliani. Tunnen Taehyungin kädet kaulassani vetäen minut haliin. Silitteli hiuksiani ja siinä se romahdus tulikin.

Taehyung: Se ei ole sun syytäs, että Yoongi makaa tossa. Jaemin on hyvin psyykkisesti sairas joka kaipaa hoitoa. Se Yoongia ampui..et sinä..

Tunnen kaksi kättä toisella olkapäällä ja toisen polvillani ja avatessani silmät voin vaan nähdä Hoseokin aurinkoiset kasvot.

Siinä me vain istuimme hiljaisuudessa kuunellen nyyhkytyksiäni.
Kaipasin tätä...

»«

En palannut kouluun. Vaan osastolle. Kävin Seokjinillä ja hän totesi, että pistetään minut vain tarkkailuun.
Ei siinä mitään, tahdon apua, muttakun tahdon olla siinä lähellä, kun poikaystäväni herää. En voi olla siinä.

Toinen aamiainen masennusosaston (mikä sen nimi onkaan) ruokalassa. Pojat soittivat ja sanoivat lintsaavansa koulun ihan vaan tullakseen vierailemaan.

Mukavaa.

Mutta edelleen haluan vain Yoongin luokse. Nähdä hänen kauniit kasvonsa. Hieroa hänen pehmeitä pulloposkia ja pitää hänen kädestään kiinni.

Isä kävi täällä eilen illalla. Sanoi tuntevansa hyvin yksinäiseksi talossa, nytkun vietän aikani täällä. Toivoi, että olisin puhunut hänelle jo siitä saakka kun veli kuoli tai äiti. Minun olisi pitänyt jo aukaista suuni tunteistani äitin kuoleman jälkeen.

Mutta sellainen minä vain olen.

Sulkeudun kuplaani.

Pojat viettivät kanssani koko päivän. Toivat minun gameboyn, millä voin pelata ja paljon sarjakuvia.

Mutta edelleen puuttuu yksi asia.

Se on minun Yoongi.

Pitkäst aikaa taas tännekki😁