Kun Jungkook putosi hevosen selästä, mikään ei ollut kuin ennen. Hän menetti kaiken: hevosensa, kävelykykynsä, unelmansa, vapautensa ja itsensä.
Onneksi Yoongi oli luvannut tulla ensi kesänä takaisin.
∆Jatko-osa kirjalle "Ride 'till I can't more"...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
🦄 • 🦄 • 🦄
Jeon Jungkook istui valkoisessa sairaalasängyssä ja katseli kaihoisasti ulos vastakkaisella seinällä olevasta ikkunasta. Elettiin lokakuun puolta väliä, mutta aurinko jaksoi silti porottaa kirkkaana taivaalla, kuten koko kesälomankin. Kevyt, kaipaava hymy nousi Jungkookin rikki järsityille huulille, kun hän mietti parasta kesälomaa, jonka hän oli koskaan elänyt.
Kesäloman loppumisesta oli nyt kulunut kolme kuukautta, eikä Jungkook ollut nähnyt talliapulaiseksi heille tullutta Min Yoongia sen koommin. Hänellä oli ikävä blondia poikaa, jota kohtaan Jungkookin tunteet olivat kesän mittaan kehittyneet ja jonka kanssa hän oli saanut vaihtaa salassa suudelmia kesäloman viimeisten viikkojen ajan. Hän tiesi, että Yoongi olisi tulossa seuraavana kesänä takaisin, mutta ei tiennyt, kuinka selviäisi siihen asti.
Jungkook havahtui ajatuksistaan, kun hän kuuli ovelta koputuksen. Ilman myöntävää vastaustakin se avattiin ja sisään työntyi Jungkookin kaksi parasta ystävää, saman ikäinen Park Jimin ja muutamaa vuotta vanhempi tallimestari Kim Taehyung. Ensimmäiseksi mainitulla oli käsissään uusin hevoslehti, jota hän tarjosi hymy korvissa asti Jungkookille.
"Katso, Vili on voittanut jokaisen tän kauden kilpailuista tähän mennessä!" Jimin intoili Jungkookin ottaessa lehden hymyä tavoitellen vastaan. Vili oli tallilla koulutuksessa koko kesäloman viettänyt päistärikkö puoliverinen, jonka kanssa Jungkook oli päässyt kokeilemaan hyppäämisen saloja ennen onnettomuuttaan. Hän oli rakastanut hevosen hyppyvoimaan, minkä ajatteleminen sairaalapedin syvyyksistä tuntui katkeransuloiselta. Jungkook tuskin koskaan tulisi saamaan kokea mitään sellaista.
"Millainen vointi?" Taehyung uteli hillitysti, istuessaan penkille pienen huoneen nurkassa. Heti Jungkookin päästessä teholta, tämän isä arvostetun koulutustallin omistajana oli maksanut poikansa parempaan huoneeseen, jossa tuo sai olla rauhassa. Jungkook totta kai arvosti isänsä tekoa, mutta samaan aikaan olisi kaivannut tylsiin päiviinsä muutakin juttuseuraa kuin säännöllisesti huoneessa käyvät hoitajat ja satunnaisesti poikkeavat perheenjäsenet ja ystävät.
"Ihan okei, tilanteeseen nähden", Jungkook vastasi irvistäen. Hän yritti pitää mieltään positiivisena, vaikka yksin vietetyt hetket synkkien ajatusten seurana sängyn pohjalla olivat yrittäneet jo monesti murtaa Jungkookin epätoivon partaalle. Sinnikkäästi hän kuitenkin halusi uskoa, että parempaa olisi vielä edessä ja vastikään otetut röntgenkuvat paljastaisivat, ettei hän ollut menettänyt kävelykykyään kokonaan.
"Herra Jeon on pistänyt Rascalin myyntiin", Jimin totesi, kun hiljaisuus heidän välillään pidentyi. Hän tunsi itsensä niin avuttomaksi katsoessaan parhaan ystävänsä tekohymyä ja tuskaista olemusta aina, kun he astuivat Taehyungin kanssa sisään raskaan ilmapiirin omaavaan huoneeseen. Jungkookin silmissä palanut elämänhalu ja uhkarohkeus olivat vaihtuneet elottomaan kuoreen, joka piti kyyneleet pois kasvoilta kyläilijöiden läsnäollessa.
"Se on reilua Rascalille, enhän mä voi sillä enää ratsastaa", Jungkook hymähti polttavan katkeruuden puristaessa hänen sisimpäänsä. Hän yritti hammasta purren liikuttaa varpaitaan, mutta ei saanut aivojensa käskyjä kulkemaan lantiosta alaspäin. Kammottavan yön myötä Jungkook oli menettänyt kävelykykynsä ja oli vain muutamista tunneista kiinni, ettei hän olisi menettänyt henkeänsäkin. Jos hänellä vain olisi ollut kypärä päässään, tilanne saattaisi olla täysin toinen. Synkkinä hetkinä poika toivoi, että olisi mieluummin kuollut kuin vangittuna halvaantuneeseen kehoon, mutta röntgenkuvien ottaminen oli saanut ujon toivon heräämään hänen sisälleen. Ehkä halvaantuminen ei ollutkaan niin paha, kuin aluksi oli ennustettu ja Jungkook kykenisi ajan kanssa oppia kävelemään. Se ajatus oli ainoa, mikä tällä hetkellä sai Jungkookin ottamaan hymyillen kipulääkkeensä ja selviämään päivästä toiseen positiivisena, vaikka kaikki romahtamisen aineet olivat kasassa.
