Kun Jungkook putosi hevosen selästä, mikään ei ollut kuin ennen. Hän menetti kaiken: hevosensa, kävelykykynsä, unelmansa, vapautensa ja itsensä.
Onneksi Yoongi oli luvannut tulla ensi kesänä takaisin.
∆Jatko-osa kirjalle "Ride 'till I can't more"...
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
🦄 • 🦄 • 🦄
Jungkook istui uuden huoneensa sängyllä, tuijottaen mitään näkemättä seinää. Sairaalasta palaamisen jälkeen tallilla oli tapahtunut suuria muutoksia Jungkookin pyörätuolin vuoksi. Hänen huoneensa oli siirretty alakertaan, ulkoportaisiin oltiin lisätty pyörätuoliliuska ja koko sorapiha päällystetty asfaltilla, jotta Jungkookin olisi helpompi liikkua siellä. Vaivannäkö oli kuitenkin ollut turhaa, sillä kotiin palaamisen jälkeen Jungkook ei ollut käynyt kertaakaan tallin puolella. Hänen omasta mielestään se olisi tarpeetonta, sillä hänestä ei ollut tallissa mitään hyötyä, ja Rascal oli myyty joulun alla nuorelle tytölle joululahjaksi. Jungkook ei ollut päässyt edes hyvästelemään harmaata poniaan, sillä oli sijoitettu sairaalajakson jälkeen asumaan kuntoutukseen, jossa hän oli päivittäin opetellut uudelleen kävelemään.
Nyt Jungkook oli kuitenkin kotiutunut vain muutamaa viikkoa ennen kesäloman alkua. Aurinko lämmitti mukavasti huonetta, josta Jungkook oli viime päivien aikana poistunut vain syömään ja vessaan. Kukaan ei olisi voinut arvatakkaan ennen onnettomuutta, että aina niin päättäväinen Jungkook olisi menettänyt kaiken elämänilonsa - ei edes Jungkook itse. Vaikka hänellä olikin mahdollisuus oppia uudelleen kävelemään ja nousta vielä joskus hevosen selkään, Jungkook ei halunnut sitä. Hän ei voinut sietää avuttomuuden tunnetta siinä, kuinka ei saanut jalkojaan toimimaan haluamallaan tavalla ja kuinka nopeasti väsyi fysioterapiasta ja lääkkeistä huolimatta. Jo muutaman kymmenen metrin jälkeen jalkoja ja päätä särki siihen malliin, että lopulta Jungkookin halu parantumisesta oli sulanut pois ja hän oli tyytynyt sängyssä makaamiseen. Ehkä hän vielä joskus löytäisi intoa saadakseen jalkansa jälleen kuntoon.
Luonnollisesti kukaan muu ei ollut ollut innoissaan Jungkookin päätöksestä luovuttaa ja asiasta oltiin käyty monia riitoja. Ainoa, joka oli edes yrittänyt ymmärtää uupunutta poikaa, oli Yoongi. Blondi oli pysynyt koko vaikean talven ajan hänen vierellään omista kiireistään huolimatta ja ollut aina tavoitettavissa, vaikka Jungkook kuinka olisi fyysisissä ja henkisissä tuskissaan tälle ärähdellyt ja kiukutellut. Jungkook oli täydessä kiitollisuuden velassa Yoongille ja vuoden aikana vain vahvistunut tunteesta, että hän rakasti Yoongia.
Yoongi olisi tulossa kesälomalla jälleen talliapulaiseksi. Se oli ainoa asia, mikä jaksoi edes hieman piristää itkuista Jungkookia. Ajatuksen takia hän nousi päivittäin vähintään kerran jaloilleen ja olosta riippuen teki fysioterapiassa opetettuja liikkeitä, jotka vahvistaisivat ajan myötä hänen lihaksiaan. Jungkookin mielestä kehitystä tapahtui aivan liian hitaasti, jonka syystä ensimmäiset kuukaudet terapiassa olivat olleet kamalia. Jokapäiväisestä panostuksestaan ja hiki hatussa rehkimisestä huolimatta hän ei siltikään pystynyt vielä kävelemään kunnolla. Se oli lopulta katkeroittanut pojan siihen pisteeseen, että kotiin päästyään hän oli sulkeutunut huoneeseensa nukkumaan ja itkemään.
"Kook, ois ruokaa!" Taehyung huusi oven toiselta puolelta koputtaen varovasti lukitun oven pintaa. Jungkook huokaisi tyhjästi vastaukselle, mutta päätyi kurkottamaan seinän vierellä odottavaan pyörätuoliinsa ja nostamaan itsensä siihen istumaan käsivoimin. Hän olisi todennäköisesti pärjännyt niin lyhyen matkan kepeilläkin, mutta ei halunnut turhaan rasittaa itseään.
