Dramione Finnish

Luku 11.

(Kuun näkökulmasta)

Tuijotan hievahtamatta nukkuvaa tyttöä, joka on ilmeisesti uusi omistajani. Siirrän katsettani, ja katson tällä kertaa rumaa, oranssia kissaa, jonka naama on lytyssä kuin se olisi törmännyt seinään. Nostan tassuni ja kosketan huojentuneena omaa, sulavalinjaista kuonoani. Onneksi en syntynyt tuollaiseksi...
Hyppään ikkunalaudalle ja katson kelmeää kuuta, joka on melkein täysi. Nuolaisen pari kertaa tassuani, mutta en ehdi puhdistaa naamaani, kun ikävän tuttu ääni kuiskaa viereltäni.

"Kuu... Olet siis saanut taas uuden omistajan?" Demoni kuiskaa imelällä äänellään.
Peitän korvani tassuillani. Ei. Ei. En aio pettää uutta omistajaani niin kuin aina ennen. Aloin jo pitää tuosta tytöstä, enkä halua enää jatkaa tätä...

Mutta Demoni ei lähde.
Näen ikkunan heijastuksesta itseni. Rintani valkoinen kuunsirppi hohtaa pimeässä ja smaragdinvihreät silmät ovat muuttuneet rubiininpunaisiksi.

"Et voi paeta kohtaloasi..." Demoni lausuu pahaenteisesti. "Olet kirottu, pala helvettiä..."
Tunnen, kuinka kulmahampaani kasvavat ja terävöityvät. Kynteni liukuvat esiin pitkinä ja terävinä kuin sapelit. Luimistan korvani ja sähisen Demonille.
"Häivy elämästäni! En halua enää tätä!"
Demoni kääntää valtavat mustat silmäkuoppansa minuun näyttäen niin kauhealta, että niskakarvani pörhistyvät. Hän nauraa kylmää, kolkkoa naurua, joka kaikuu korvissani läpitunkevana. Kauhu ja raivo kuohahtaa sisälläni. Mitään ajattelematta huitaisen Demonia kynnet esillä, mutta käpäläni tavoittaa vain tyhjää.
Demoni on kadonnut.

"Et voi paeta kohtaloasi..." Kuulen korvani juuresta hyytävän kuiskauksen. Käännähdän äkisti, mutta Demoni on jo kadonnut kylmän ilmavirran saattelemana.

Katson ikkunasta haaleaa peilikuvaani, kun palaan pikku hiljaa ennalleni. Vain yksi ajatus kaikuu päässäni:

Olen hirviö...

***

Hermione säpsähti hereille sydän takoen ja posket palaen. Hän vilkaisi kelloa. 03.12.
Huokaisten Hermione käänsi kylkeä, mutta ei saanut unta. Häntä ei väsyttänyt ollenkaan.
Hermione oli nähnyt unta Draco Malfoysta... Uni oli ollut niin todentuntuinen, että se oli kuin muisto. Hermione sulki silmänsä ja yritti muistella nopeasti pois hiipuvaa unta.

Hän halaamassa Draco Malfoyta itkien...
Hän istumassa Dracon vieressä tunnilla...
Hän Dracon kanssa sängyllä...
Draco ja hän nukkumassa yhdessä...
Hän makaamassa Dracon sylissä...

Unen tapahtumat välähtelivät Hermionen päässä, mutta katosivat ennen kuin hän ehti tarttua niistä kiinni.

Hermione punastui pimeässä ajatellessaan unen tapahtumia.
Miksi hän näki tuollaisia unia Draco Malfoysta?
Sitten Hermione muisti, että hän ja Draco olivat sielunkumppaneita, ja hän punastui vielä enemmän.
Äkkiä Hermionen päähän pälkähti ajatus, että hän haluaisi nähdä Dracon ilman vaatteita. Sekunnin murto-osan ajan hän ehti leikitellä ajatuksella, ennen kuin hän tajusi.
Mikä minulla on? Hän kirkui päässään. Tämä on sairasta!

Onkohan Dracokin hereillä? Hermione ajatteli huomaamattaan.
Äkkiä hänelle tuli pakottava tarve nousta sängystä. Hermione puki viittansa yöpukunsa päälle ja lähti muotokuva-aukosta pois rohkelikkotornista.
Mitä ihmettä minä täällä teen? Hän ajatteli. Mitä minun päässäni oikein liikkuu?

Kuin unessa, jonkun voiman johdattelemana Hermione vaelsi ympäri nukkuvaa koulua. Käytävien pimeydessä oli aavemaisen hiljaista, mutta jokin veti Hermionea eteenpäin.