Dramione Finnish

Luku 17.

(K16)

VAROITUS HERKILLE JA/NUORILLE LUKIJOILLE

TÄMÄ LUKU SISÄLTÄÄ SEKSUAALISTA SISÄLTÖÄ, JOTEN JOS AIHE TUNTUU VAIKEALTA, EI KANNATA LUKEA! ;)

Makaan selälläni sängyllä tuijottaen kattoon tyhjin silmin. En varsinaisesti katso kattoa, mutta tiedän että se on siinä. Olen ajatuksissani. Huoneessa on hämärää, ja hiirenhiljaista lukuun ottamatta vieressäni makaavan Dracon liki äänetöntä hengitystä. Olen kadottanut ajantajun. En tiedä makasinko siinä minuutin vai tunnin, mutta havahdun, kun Draco kääntyy unissaan ja hipaisee kättäni. Kylmät väreet kulkevat koko kehoni läpi; kihelmöinti alkaa kosketuksen kohdalta, kulkee käsivarttani pitkin selkäytimeeni asti ja valuu sieltä pieninä puroina selkääni pitkin kaikkialle kehooni, ja päättyy päänahkaani.

Paljonkohan kello on?, mietin tyhjä olo jälleen rinnassani kihelmöinnin päätyttyä. Lyökö sydämeni edes enää? Pysähdyn kuuntelemaan ja hetkellisen säikähdyksen jälkeen tunnistan jälleen tutun tu-tum, tu-tum -rytmin. Olenkohan seonnut?

En jaksanut illalla ottaa kaapua pois (ja muutenkin nukun POJAN vieressä), joten kaivan kaapuni taskusta sauvani ja kuiskaan "Valois minimus" niin hiljaa kuin kykenen, etten herättäisi Dracon suloista unta, jota kaipaisin kyllä itsekin. Sauvan päähän syttyy ehkä maailman himmein ja pienin valo, jonka vienossa kajossa kuitenkin juuri ja juuri näkee seinällä olevan kellon koruttomat viisarit, jotka elämäänsä kyllästyneinä jatkavat ikuista kiertoaan. Kello on vasta 03.46.

Moneltako McGarmiva sanoikaan herätyksen olevan? Ai niin, 8.00. Lasken mielessäni että herätykseen on vielä 4 tuntia ja 14 minuuttia. Vielä neljä tuntia tätä hereillä makaamista? Pidätän turhautuneen puuskahduksen, mutta sallin itselleni tavoistani poiketen luvan kiroilla ihan hiljaa.

"Vittu".

Pidätän hengitystä, mutta mitään ei tapahdu. En voi estää itseäni pettymästä vähän. Ihan vähän vain. Toivoin salaa Dracon heräävän. Mikä ihme minuun on mennyt?! Taasko ajattelen sitä... sitä... vaaleatukkaista, hyvännäköistä, ehkä maailman kamalinta ja kuitenkin ihaninta ihmistä? Voi ei, tein sen taas! Taidan olla vähän sekaisin.

Ajattelen, ettei kukaan kuule kuitenkaan, joten kuiskaan vain puoliksi tarkoituksella:

"Voi Draco Malfoy, mitä oletkaan tehnyt minulle!"

Kuulen Dracon kääntävän kylkeä minuun päin lakanat kahisten kaapua vasten.

"Sanoitko jotain, Hermione?", hän mutisee unenpöpperöisenä pikkuruisen sauvavaloni kelmeässä hohteessa. Miten hän onnistuu näyttämään noin hyvältä keskellä yötä vasta heränneenä, tukka söpösti pörrössä ja silmät niin pienessä sirrissä, että niillä näkisi yhtä hyvin vaikka ne olisivat kiinni?

HERMIONE! Ugh, taasko?

Muistan, että Draco taisi juuri kysyä minulta kysymyksen, ja odottaa vieläkin vastaustani silmät sen verran valoon tottuneina, että hän onnistuu luomaan minuun kysyvän katseen.

"Ööh, mitä sanoitkaan?", vinkaisen.

"Mitä ihmettä teet valolla tähän aikaan?", hän sivuuttaa kysymykseni uudella kysymyksellä.

"Katsoin kelloa"

Oletan, että Draco sanoisi jotain tyyliin: "No, oliko jotain asiaakin?" tai "Milloin ajattelit sulkea sen valon ja mennä nukkumaan?", mutta hän kysyykin:

"Etkö saa unta?"

Häkellyn. Kysymys on liian ystävällinen, liian vilpitön tullakseen pahimman viholliseni suusta. Ehkä hän on vain väsyneenä sekaisin? (Niin kuin minäkin) Jostain sekavien aivojeni myllerryksestä löytyy pieni kasa aivosoluja, jotka muistavat, miten puhutaan järkevästi.