Dramione Finnish

Luku 14.

Hermione kurkotteli innoissaan nähdäkseen väkijoukon takaa ilmoitustaululle. Tänään julkistettiin parit viidesluokkalaisten retkelle, jonne olisi tarkoitus lähteä jo seuraavana päivänä. Hermione oli odottanut retkeä innoissaan.

Saman parin kanssa jaettaisiin huone ja oltaisiin koko retken ajan yhdessä. Käytäntö oli sen takia, ettei kukaan katoaisi, vaan kaikilla olisi pari, joka ei jätä yksin.

Pliis joku hyvä, pliis joku hyvä, pliisjokuhyvä, pliisjokuhyvä, pliisjokuhyvä pliisjokuhyvä pliisjokuhyvä..., Hermione hoki mielessään kuin mantraa. Hän sulki silmänsä ja risti sormensa juuri ennen kuin näkisi, kuka hänen parinsa oli.

Kun Hermione pääsi ilmoitustaulun eteen, hän antoi katseensa lipua listaa pitkin, etsien kuumeisesti omaa nimeään. Hän huomasi yllätyksekseen, että eri tupia oli yhdistelty pareihin, ja että suurimmalla osalla oli pari toisesta tuvasta.

Harry Potter - Ernie McMillan
Ron Weasley - Justin Finch-Fetchley
Seamus Finnigan - Hannah Abbott
.
.
.

Missä minä olen?, Hermione mietti etsien samalla nimeään listalta. Lopulta hän löysi sen melkein viimeisenä, eikä ollut uskoa silmiään nähdessään parinsa nimen. Miten, kaikista ihmisistä hän sai juuri sen, joka vihasi häntä eniten.

Hermione Granger - Draco Malfoy

Hän hautasi kasvonsa käsiinsä.
Miksi, oi miksi?, Hän parkui mielessään. Kiva, retki oli ainakin jo pilalla. Kokonaiset kaksi viikkoa Malfoyn parina.

Huokaisten Hermione kääntyi pois taululta ja antoi tilaa muille oppilaille.

"Kenet sait?", Harry kysyi Ronilta.
"Justin Finch-Fetchleyn, entä sä?"
"Ernie McMillanin"
"Entä sä, Hermione?", Ron kysyi kääntyen tytön puoleen.

"Arvaa", Hermione puuskahti.
"Luna?" Hermione pudisti päätään.
"No, kuka sitten? Kerro nyt", Harry kysyi.

"Malfoy..." Hermione mutisi.
"Eikä!? Oikeesti?" Pojat huudahtivat yhteen ääneen.

Hermione puri huultaan ja nyökkäsi.

"Millon me muuten lähdettiinkään sinne?", Ron kysyi.

"Huomenna", Hermione sanoi vaisusti. Harry katsoi häntä myötätuntoisesti.
"Kyllä sä kestät", poika sanoi taputtaen Hermionea selkään lohduttavasti. Hermionen valtasi äkkiä hirveä tarve halata Harrya.
Hermione painoi päänsä pojan olalle ja kietoi kätensä tämän ympärille rutistaen Harrya tiukasti. Hän pidätteli kyyneleitä. Harry oli hetken hämmentyneenä paikoillaan, mutta taputti Hermionea sitten selkään yrittäen lohduttaa.

"Ei se nyt välttämättä niin kamalaa ole", Ron sanoi vähän vaisusti taustalta. Hermione irrottautui halauksesta ja kokosi itsensä.

"Kyllä mä pärjään", hän sanoi, vaikka sisimmässään hän tiesi, ettei retkestä voisi tulla kivaa Dracon parina.

Päivällisellä Hermione tähyili Luihuisten pöytään etsien Dracoa katseellaan. Poika näytti vielä tavallistakin nyrpeämmältä. Ilmeisesti hänkin oli jo nähnyt iloitustaulun.
Ei se minun vikani ole, Hermione ajatteli. En minäkään voinut vaikuttaa asiaan, ikävä kyllä.

Samaan aikaan Hermione oli pettynyt, ärsyyntynyt ja salaa vähän iloinen saatuaan parikseen komean, platinablondin Luihuisen.
Vaikka Hermione yritti vihata poikaa, jokin hänessä sai hänet kuitenkin pitämään tästä. (Ainakin vähän).

Huokaisten Hermione karisti pojan mielestään ja keskittyi sen sijaan syömään. Kaikki kyllä järjestyisi aikanaan.

Taikuuden historian tunnilla Hermione yritti kovasti keskittyä professori Binnsin opetukseen, mutta tällä kertaa edes hän ei pystynyt keskittymään tuntiin. Ajatukset painoivat hänen mieltään niin, ettei hän mitenkään voinut keskittyä opetukseen, joka oli muutenkin niin pitkäveteistä, että oli vaikeuksia pysyä hereillä, saati sitten kuunnella ja oppia jotain. Pojat tietenkin puuhailivat omiaan takapulpeteissa koko tunnin ajan, ja näyttivät säikähtävän kun huomasivat, ettei Hermione tehnytkään tavalliseen tapaansa muistiinpanoja, joista he voisivat sitten luntata myöhemmin läksyihin.

Tunnin jälkeen Hermione laahusti Rohkelikkotorniin, ja suuntasi suoraan tyttöjen makuusaliin huolimatta Harrysta ja Ronista, jotka yrittävät sinnikkäästi saada selville, mikä Hermionella oli. Hermione rojahti sängylleen ja päästi koko päivän pidättelemänsä kyyneleet virtaamaan. Hän makasi sängyllä mahallaan säälittävänä, nyyhkivänä myttynä.
Miksi kaikki on niin vaikeaa?
Pikku hiljaa uupumus otti hänestä vallan, ja hän nukahti kirjaimellisesti itkettyään itsensä uneen. Hän ei huomannut, kuinka Kuu katseli häntä ikkunalaudalta mietteliäs ilme smaragdinvihreissä silmissään. Jos Hermione olisi sattunut katsomaan juuri sillä hetkellä kissaa, hän olisi varmaan säikähtänyt pahanpäiväisesti.
Muuten niin kauniin kissan silmät muuttuivat hitaasti vihreistä verenpunaisiksi. Oli kuin smaragdi olisi hitaasti muuttunut rubiiniksi. Silmänräpäyksessä Kuun karvat pörhistyivät säikähtäneenä. Äkkiä Kuun pää nytkähti taaksepäin, aivan kuin joku tai jokin olisi tarttunut sen kurkusta kiinni ja nostanut puoli metriä ylöspäin. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Kuu sai hädin tuskin henkeä, ja se veti happea sisäänsä pihisten. Se oli tukehtumaisillaan. Kuun silmien eteen liukui ohut, läpikuultava kalvo, kun sen silmät kääntyivät kohti päälakea. Se killui ilmassa velttona, saamatta henkeä. Sen rinta kohoili kiivaasti sen yrittäessä melkein agressiivisesti saada happea. Kuu alkoi rimpuilla huitoen vimmatusti tassuillaan, kynnet paljaina. Se sätki sätkimästä päästyään, mutta se jokin ei päästänyt irti. Se oli päättänyt tappaa kissan.
Sillä hetkellä huoneeseen astui kuitenkin Koukkujalka aavistamatta pelastaneensa juuri kissatoverinsa hengen. Ilmeisesti se jokin, joka Kuuta kuristi, säikähti, kun huomasi liikettä ja päästi Kuun kurkusta irti siten, että kissa putosi hallitsemattomasti alas. Se kaatui saman tien kyljelleen velttona, ja huohotti nopeasti ja pinnallisesti kylki kohoillen, silmät lasittuneina. Säikähtänyt Koukkujalka ryntäsi sen luokse. Kuu ei reagoinut. Pikku hiljaa sen jo vihreiksi palanneet simät saivat näkönsä takaisin, ja sen hengitys syveni. Koukkujalka lipaisi Kuun poskea varovaisesti, ja Kuu rentoutui aavistuksen verran. Se oli ollut aavistuksen päässä päästä hengestään. Olisi tarvittu enää puoli minuuttia, ja Kuu olisi kuristunut hengiltä armottoman olennon otteessa.
Seuraavalla kerralla Kuulla ei välttämättä olisi yhtä hyvä tuuri...