Viattomat

Luku 33

Juoksin. Juoksin henkeni edestä, auki puremasi alahuulen vuodattaessa verta suuhuni.

Talven kylmä viima kietoutui ympärilleni, en minä ollut jäänyt ottamaan takkiani, saunakämpältä lähtiessäni.

Jäisen tien hiekotus rahisi kenkieni alla, lukion ykkösten lukukauden päätösjuhlan basson jytke oli jäänyt taakse jo aikaa sitten.

Olit suudellut minua. Olit ilmestynyt juhliin, pakottanut minut jäämään ahtaaseen vessakoppiin kanssasi ja suudellut. Olin onnistunut kamppailemaan itseni vapaaksi, kun purit huuleni verille. Sen ajatteleminen tuntui yhtä epätodelliselta kuin uni, joka katosi muutamassa minuutissa heräämisen jälkeen.

Kaikki tekosi pyörivät mielessäni ja antoivat jalkoihini lisää vauhtia. Kuinka hakkasit lapsena vessakopin ovea, johon olin piiloutunut, ja huusit sen läpi toinen toistaan karmivampia uhkauksia, kunnes itkin pelosta. Muistin edelleen uimahallin kylmäaltaan kolean veden ympärilläni, kun pidit päätäni väkisin pinnan alla, sormet tiukasti hiusteni ympärillä. Muistin jokaisen varoittavan katseesi koulun pihan katsomosta. Muistin taskussasi painavan kääntöveitsen ja virneen huulillasi, kun olin huomannut. Muistin verenmaun, ikeniä ja hampaita rikkovat pikkukivet suussani ja leukojani kiinni pakottavat kätesi.

Sain juosta lujaa, mutta lujaa ei ollut tarpeeksi.

Vihasit minua siinä hetkessä enemmän kuin minä pelkäsin sinua.

Sait minut kiinni, työnsit lumeen. Peitin huudoltasi korvani. Ehdin nähdä vain minun vuodattaman veren irvistävillä kasvoillasi, kun työnsit jalkani erilleen, painoit vasemman jalkapohjasi nilkalleni, pitäen minut aloillani, ja potkaisit suoraan haaroihini. Älähdin ja sinä potkaisit uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Kipu poltteli koko alaruumiissa ja sai minut huutamaan ääneen.

Yritin kierähtää kyljelleni, nousta ylös, riuhtoa itseäni irti, saada sinua jotenkin lopettamaan, mutta olit liian vahva. Kiljumiseni peitti alleen kuvottavat ja alentavat solvauksesi, joita pääsi huuliltasi taukoamatta. Inhosit minua niin suunnattomasti.

Tiesin, että tämä kerta oli erilainen kerta kuin kaikki muut. Yleensä halusit yleisöä, jotkut joiden edessä minua satuttaa. Halusit näyttää muille kuinka julma pystyit olemaan, halusit heidän kannustavan ja nauravan minulle kanssasi, vaikkei kukaan muu saanutkaan koskea minuun kuin sinä. En kuulunut heille. Olin vain sinun omaisuuttasi.

Nyt ei ollut muita kuin me. Ainoastaan minä ja sinä.

Jokaisen potkun jälkeen salpaannuttava kipu lamaannutti ruumistani entisestään, huutaminen muuttui vaikeammaksi. Ruumiin herkimpään alueeseen kohdistetuilla napakoilla kengänkärjen iskuilla oli tarkoituskin. Et tehnyt sitä sattumanvaraisesti. Tuijotin pilvetöntä tähtitaivasta. Kyyneleet virtasivat poskillani, kun tunsin veren vuotavan alushousujen ja vaaleiden farkkujen läpi.

Olin naiivisti varma, että olit saanut jo haluamasi. Mutta et ollut vielä tyytyväinen aiheuttamaasi vaurioon. Et lähelläkään. Kuulin sen pelkästään rahisevasta hengityksestäsi. Olit päässyt vasta alkuun, kun minä taistelin jo sietokykyni rajoilla.

Pakkanen ja lumi jäädyttivät kehoani. En tuntenut sormenpäitäni, kylmyys nipisteli iholla.

Kapusit hajareisin päälleni ja peitit tähtitaivaan. Hengityksesi höyrysi ja silmäsi olivat kylmemmät kuin koskaan. Pakkasella ei näyttänyt olevan vaikutusta sinuun, löit armottomasti, vaikka kätesi olivat yhtä jäässä kuin omani.

Oikean nyrkkisi iskut olivat lujempia kuin vasemman. Kasvosi olivat vihasta irveessä. Joskus, kun tulit päälleni, pidit käteni jaloillasi paikoillaan, mutta nyt tiesit itsekin, ettei sille ollut tarvetta. En liikkunut senttiäkään ja annoin sen kaiken vain tapahtua. Annoin sinun voittaa. Taas. Aina.