Viattomat

Luku 21

-Sun sanat todella satuttivat... Miksi sen piti olla juuri sinä...? Miksi sä sanoit niin...? Millä saatanan oikeudella, kun sä olet... olet... Mutta ei sillä enää niin väliä... Sä sanoit mitä sanoit ja nyt sen pitää mennä näin... Sä satutit mua, pahemmin kuin tiedätkään, enkä minä.....

——

Heräsin pitkin päivää muutamiksi hetkiksi kerrallaan. Silmäni avautuivat sirilleen pariinkiin otteeseen, mutta en tajunnut kunnolla aikaa enkä paikkaa, kunnes luomeni olivat painuneet jo uudestaan kiinni.

Kun lopulta heräsin kunnolla, Kieranin ääni haihtui mielestäni vain muutamassa hetkessä. Mahdottoman lohduton sävy oli muuttunut kiivaaksi ja hektiseksi heti, tämän alkaessa puhutella minua. Hatarat sanat sulautuivat toisiinsa enkä tiennyt enää oliko se oikeasti tapahtunut, vai pelkkää unta. Vielä muutama hetki, enkä enää saanutkaan päähäni, mitä hän oli sanonut, tapahtumien livetessä mieleni ulottumattomiin.

Kesti hetken ennen kuin tajusin, missä olin. Kieranin takki oli päälläni peittona. Siirsin sen syrjään ja nousin istumaan. Vänkärin puoleinen penkki oli makuuasennossa. Siinä olin nukkunut viimeyön. Ulkona hehkui hailakan oranssina. Luulin, että oli aamu, kunnes vilkaisin radion kelloa, jossa numerot vilkkuivat keltaisina, ja tajusin nukkuneeni lähes koko päivän. Takkini, joka oli Kieranin omaa huomattavasti ohuempi, oli takapenkillä epämääräisessä mytyssä. Sen vieressä oli reppu, jota en muistanut ennen nähneeni.

Oloni oli yllättävän hyvä. Ehkä hiukan hämmentynyt, vastaherännyt kun olin, mutta muuten taisin olla ihan kohtalaisessa kunnossa. En ollut parhaimmassa voinnissani, mutta sentään keho ei tuntunut lyijyltä eikä oksettanut, kuten krapulassa. Vasempaa puolta kasvoista kuitenkin kivisti. Ja suu tuntui Saharalta, kurkku hiekkapaperilta.

Etupenkkien välissä, mukitelineessä, oli avaamaton vesipullo. Otin sen ja avasin korkin. Join saman tien puolet pitkin kulauksin.

Vesi huuhtoi mukanaan viimeisetkin unen rippeet ja sai ajatukset selvenemään. Vettä joutui väärään kurkkuun, kun muistin mitä eilen illalla ja yöllä oli tapahtunut. Pullon sisältö roiskui lattialle ja minä kumarruin eteenpäin yskimään ja kakomaan.

En muistanut ihan kaikkea. Osan hetkistä paremmin kuin toiset. Sasun kanssa poltettu jointti, kirkkaat led-valot, tyhjä pilleripussi, automatka ja musiikki, Sasu päälläni, valkoinen jauhe kämmenselällä, kirvely nenässä, Kieran Sasun kimpussa, punapään pelokkaat silmät, jotka katsoivat suoraan minuun.

Vähiten muistin siitä, minkä olisin halunnut säilyttää kirkkaana mielessäni kaikista eniten, hetkestä, kun olin jäänyt kahdestaan Kieranin kanssa.

Silmäni avautuivat aina vain laajemmiksi, kun mieleeni palautui jokainen niistä hirveistä sanoista, jotka suustani olivat niin helposti päässeet. Muistin kuinka vaivattomasti ne olivat livenneet kieleltäni. Nyt pelkästään kyseisten sanojen ajattelu sai kurkun tuntumaan aralta.

Automaattisesti käteni nousi aralle poskelleni. Henkäisin pienesti. Kieran oli lyönyt minua... Koska minä olin todellä yrittänyt lähteä tämän luota. Teki pahaa ajatella, mistä kaikkialta olisin voinut tänä aamuna herätä, jos hän ei olisi saanut estettyä minua. Kieran ei halunnut että lähden...

Viimeinen, mitä viime yöstä muistin, oli vain se lyönti. Kirvely poskessa ja kova maa polvien alla, suusta valuva veri. Sitten kaikki oli pimentynyt ja heräsin Rikon tyhjän auton etupenkiltä.

Riuhdoin oven auki ja kapusin ulos.

Hiekkaparkkipaikka näytti vanhalta. Puita oli kaikkialla. Parkkipaikkalle johti jostain kauempaa vain ohut hiekkatie. Syvemmälle metsään johti lähes umpeen kasvanut polku. Puiden latvojen yllä näkyi kuitenkin jokin korkea rakennelma, jota kohti kyseinen reitti vaikutti vievän.