Viattomat

Luku 15

Pojan olemus oli aluksi levoton. Hiukset olivat pöllähtäneet ja kiharat sotkuisemmat kuin aiemmin, vaatteet ryppyisemmät. Silmät punoittivat samoin silmäkulmat. Ihan kuin hän yrittäisi pidätellä itkua. Leuka oli kuitenkin ylhäällä ja silmissä liiankin vahva piirre, josta näki, että tämä yritti jälleen pitää väkisin oikeita tunteita sisällään.

Leon katse muuttui lähes saman tien meidät nähdessään. Kierania tämä vain vilkaisi, mutta minun silmiini hänen omansa hakeutuivat kuin magneetti.

Kieran veti minua jo käsivarresta rappusten suuntaan, kun vasta tajusin mitä tämä kaikki tarkoitti. Leon hämmentyneet ja lapsekasta kiiltoa täynnä olevat silmät saivat minut ymmärtämään, mitä todella oli tapahtunut. Mitä minä olin valinnoillani saanut aikaan.

Leo seurasi katseellaan kuinka Kieran raahasi minua portaisiin. Pidin katseeni nuoressa pojassa ja tunsin kuinka sisälläni vihloi. Hän jäi tasanteelle avonaisen oven eteen, jota en ollut kaikessa siinä kiireessä ja tunteiden kuohussa tajunnut laittaa kiinni.

Yritin palata hänen luokseen ja korjata virheeni, mutta Kieranin luja ote piti, eikä hän antanut minulle mahdollisuutta muuttaa tilannetta mitenkään. Minun piti kohdata tekojeni seuraukset.

Siinä hetkessä olisin muuttanut kaiken, jos olisin voinut. Jos olisin tiennyt, että Leo palaisi veljensä asunnolle. Jos vain olisin tiennyt...

Syyllisyys painoi rintakehässä ja tuntui voimakkaampana kuin mikään kipu. Se iski kuin potku itsessään. Sai hengen salpaantumaan ja ajan pysähtymään. Sydän sykähti ja päässä heitti.

Katsoin Leo olkani yli ja hän minua. Käytin viimeisen keinoni ja toivoin niin hartaasti kun vain pystyin, että poika ymmärtäisi katseeni merkityksen. Älä mene sinne. Minä pyydän, älä kiltti mene sinne.

Leo seisoi paikoillaan ja tämän olemus muuttui varautuneeksi saaden hänet tuomaan kädet lähelle vartaloa ja polvet notkahtamaan. Kulmien kärjet kohosivat sinisten silmien katseen vaihtuessa hermostuneeksi.

Hän oli liian nuori vedettäväksi mukaan tähän sotkuun.

Ei sen pitänyt olla Leo, joka joutui jälkikädessä kärsimään minun, Kieranin tai isoveljensä virheistä. En halunnut, että hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Ei mikään tästä ollut hänen syytään.

Leon silmissä ei olisi pitänyt sitä pelonsekaista katsetta.

Mutta Kieran veti minua rappusia alas. Meillä oli suunnitelma ja päämäärä. Olin liian kovissa kivuissa laittaakseni hänelle vastaan, vaikka olisinkin halunnut. Aikaa oli liian vähän.

Niimpä minun oli pakko jättää pisamakasvoinen Leo, joka oli viimein tajunnut vilpittömän katseeni tarkoituksen, yksin vailla minkäänlaista turvaa tai ketään joka suojelisi ja peittäisi nuorukaisen silmät kauheuksilta.

Mä olen niin pahoillani. Pidin katseeni hänessä vielä viimeiset hetket ennen kuin pahinta aavistava Leo katosi näkökentästäni. Purin hampaitani yhteen. En muista olinko koskaan tuntenut itseäni yhtä kamalaksi kuin silloin.

Leo oli vasta lapsi...

Kerrokset vilisivät silmissäni. Askeleet kaikuivat korvissani. Rappuset, kaiteet, ovien ja kerrosten numerot, postiluukkuihin kirjoitetut nimet, harmaat kuluneet ja halkeilleet seinät, pikkuparvekkeet, joita käytettiin vain tupakan polttoon. Kaikki ne toistuivat ja kerrokset vähentyivät sulautuen toisiinsa.

Samalla tavalla olin juossut viimeksi Niken kanssa, tämän saatua minut yllytetyksi juoksukilpailuun rappusia alas tyttöjen ottaessa suosiolla hissikyydin. Poika oli tukkinut tietäni ja töninyt varoen kuitenkin työntämättä liian lujaa. Leikkisä tyrkkäys olkapäällä oli tarpeeksi molempien osalta, kun kiidimme rappusia alas kaiteesta vauhtia ottaen ja joka toisen askelman yli hyppien.