Viattomat

Luku 20

Kaikki on terävää ja selkeää.

Sydämeni hakkaa samaan tahtiin radiosta kuuluvan musiikin basson tahtiin. Käyn ylikierroksilla, kuten auton moottorikin.

Pidän silmiäni väkisin auki ja räpäytän vasta, kun vedet nousee silmiin. En halua menettää hetkeäkään. Hengittäminen ei ole koskaan tuntunut näin mahtavalta.

Sasu nauraa kanssani. Vatsaa polttelee. Mitään pahaa ei ole olemassa. On kuuma ja hiki. Auto täynnä ihmisiä. Tie kiitää alla, mutta me kuljemme eteenpäin, aina vain eteenpäin. Toivoin, ettei liike loppuisi milloinkaan.

Ketään ei sureta, on vain iloa ja naurua, kun kaksi istuu edessä ja meistä viisi on ahtautunut takapenkille. Sylikkäin, puoliksi toistemme päällä. Vauhti ja elämä tuntuu mahtavalta. Nousukiidolta.

Suuta kuivaa, mutta ei se haittaa. Oli ollut pillereitä, sitten Sasulla tyhjä pussi. Minulla ei ole enää mitään ajatusta siitä, kuinka paljon oikein otin tai missä vaiheessa olimme saaneet idean lähteä ajelulle, mutta ei sekään haittaa. Aika on menettänyt merkityksensä jo kauan sitten.

Haluan tuntea sen vielä paremmin. Ilmavirran ja elämän.

Haparoivin ja polttelevin sormin, kurottaudun rullaamaan ikkunan auki. Työnnän käden ulos. Ilmavirta tarttuu siihen saman tien ja raajaa on vaikea pitää paikoilleen. Se tuntuu hauskalta, ihan kuin joku painaisi kättä.

Irrottaudun Sasun otteesta ja pistän pääni ulos. Kehoni tärisee jännityksestä, vatsassa polttelee. Musiikki peittyy tuulen alle, joka liehuttaa hiuksiani taaksepäin. Virnistän leveästi. Tie viilettää allani, renkaat pyörivät hurjaa vauhtia.

Päästän irti ja vien kädetkin ikkunan ulkopuolelle. Puoliksi ulkona, puoliksi auton sisäpuolella. Voisin kallistua kumpaan suuntaan tahansa, milloin tahansa.

Kaupungin valot näyttävät uskomattomilta. Kirkkailta valopalloilta yön pimeydessä. Niitä kulkee ympäriinsä raitoina ja roiskeina, keltaisina, valkoisina, oransseina, punaisina, violetteina ja sinisinä. Jokainen yksityskohta on tarkka, kuin kynällä piirretty. Se on yhtä valon karnevaalia.

Ajamme tunneliin betoniseinissä kuuluvan sujahduksen saattelemana. Räpyttelen silmiäni. Tuntuu kuin olisimme ihan eri maailmassa. Kirkkaankeltaiset valot vilkkuvat silmissäni. Tuulenvire kumahtelee seinissä. Tunnen kuinka virtaan elämää ja se naurattaa niin, että poskipäihin sattuu.

Minusta tuntuu kuin näkisin maailman ihan ensimmäistä kertaa.

Adrenaliini virtaa ja pään täyttää euforia. Minä olen vapaa.

Se ei ole itsestäänselvää tai helppoa. Kaiken sen jälkeen. Kaiken sen jälkeen mitä olen kokenut ja nähnyt, minä ansaitsen tämän. Tunnen sen luissa ja ytimissä asti. Ansaitsen saada elää edes tämän hetken ajan. Minä ansaitsen olla vapaa.

Olen vapaa ja vahva. En ole ikinä tuntenut mitään tällaista. Minun on helpompi hengittää ja elää. Kukaan ei paina halveksivilla sanoillaan selkääni kyyryyn, laske katsettani terävillä tuijotuksillaan. Vapaus virtaa villinä suonissani ja jyskyttää päässä.

Asetan käteni auton peltiselle pinnalle ja työnnän itseäni vieläkin ulommaksi. Ikkunan alareuna raapii alavatsaa, enkä välitä, vaikka nopeasti liikkuva ja epäselvä tienpinta lähestyy uhkaavasti eivätkä jalkani osu enää auton penkkiin. Kaikki on niin kultaisen keltaista. Ja pian ei mitään.

Minua tartutaan jaloista ja ne painetaan rivakasti takaisin penkin pintaan. Kuulen Sasun huutavan jotain, mutta ilmavirta on niin meluisa, että se peittää kaikki sanat alleen. Nauraminen on vaikeaa, kun ikkunan ohut alaosa painaa vatsaa ja palleaa, mutta hekotan silti.