Viattomat

Luku 26

Kieran piti minua sylissään lattialla ja puhdisti käsiäni. Vieressä oli jo punaisen kirjava kasa valkoisia myttyjä. Kostutettu talouspaperi kävi läpi jokaisen välin ja juovan sormistani. Kerrokset hajosivat helposti, mutta Kieran ei ollut siihen hätään löytänyt rättejä tai pyyhkeitä.

Hänen otteensa olivat lempeät ja veren peseminen irti ihostani kävi hellästi, vaikka aikaa kuluikin sillä tavalla enemmän. Kieran kohteli minua kuin herkkää perhosta, joka menetti lentokykynsä, jos siipeä hipaisi vahingossakin väärällä tavalla.

Se ei sanonut mitään. Vihreissä silmissä oli keskittynyt, muuten täysin tulkitsematon katse. Kynnenaluset olivat vaikeinta puhdistaa tummaksi paakkuuntuneista hyytymistä. Minäkin pysyin hiljaa.

Armin syvän uninen tuhina kuului olohuoneesta. Mua oksetti.

Aistini valpastuivat, kun kuulin matalaa maukumista takaani. Käännyin katsomaan, Kieranin vielä puhdistaessa käsiäni, ja huomasin keittiönovella istuvan harmaan maatiaskissan. Se ei ollut vielä täysissä mitoissaan, muttei ihan pentukaan enää. Punaisessa pannassa luki Nasu.

Karvapallo käveli keittiönnurkassa olevalle ruokakupilleen, jonka huomasin vasta nyt. Metallinhohtava astia oli tyhjä. Kissa maukui vaativammin ja kiersi kuppiaan. Olento oli niin autuaan tietämätön kodissaan tapahtuneille hirveyksille suurine keltaisine silmineen, että kävi pahaa.

Kissa vilkaisi ympärilleen ja näki sitten minut ja Kieranin. Kynnet kopisivat lattiaa vasten, kun se lähti kipittämään kohti. Karvaturkki tuntui lämpimältä farkkukankaan läpi, kun kolli alkoi kehräämään mun koukkuun jäänyttä polvea vasten. Olisin hymyillyt, jos voisin.

Silittääkin olisin voinut. Ottaa elukka syliin ja painaa kasvot untuvaisen pehmeään turkkiin. Mutta käteni olivat edelleen Kieranin otteessa, eikä tämä näyttänyt kiinnostuneen kissasta.

Häntä hipoi jalkaani, kun kolli lähti jatkamaan matkaansa. Seurasin katseellani kuinka viaton eläin venytti selkäänsä pitkäksi etutassut eteenpäin liukuneina. Tassujen tapsuttelu oli ainoa asia, mikä koko huoneessa kuului.

Minulta kesti hetken prosessoida mitä tahmaista kissan tassuihin tarttui, kun se lähestyi päämääräisesti valkoista puuovea Kieranin takana. Karvapallo päästi ilmoille kimeän, ilkeän sihahduksen ja lennähti taaksepäin noustessaan hetkeksi takajaloilleen.

kynnet raapivat lattiaa, kun kissa juoksi pelästyneenä takaisin taka-oven luukulle mistä oli tullutkin. Kuului kopinaa, kun se törmäili levälleen jätettyihin kenkiin. Toivoin voivani juosta itsekin yön pimeyteen. Juosta vain enkä koskaan katsoa taakse. Valkoiselle parkettilattialle oli jäänyt punaisia tassunjälkiä.

Kieranin katse valpastui kun näki mitä kolli oli jättänyt jälkeensä. Se päästi käsistäni irti ja loi minuun tutkivan silmäyksen. Katseeni oli kuitenkin täysin jähmettynyt tummaan, mustalta näyttävään vereen, jota valkoisen suljetun oven alta levisi hitaasti keittiön puolelle.

En saanut happea. Keuhkot puristuivat kasaan. Kurkku täyttyi hiekalla.

Vihreät silmät kääntyivät katsomaan taakseen. Vilkaisu oli vain pikainen ja kohta määrätietoinen katse oli takaisin minussa. Kieran sujautti kätensä sulavasti niskalleni ja veti otsani kiinni omaansa. En nähnyt enää muuta kuin iiriksissä leijuvat rauhalliset revontulet.

-Ei oo mitään hätää. Sä olet turvassa. Mä en anna kenenkään satuttaa sua enää koskaan, Kieran kuiskasi ja nosti vapaan kätensä vatsalleni siihen kohtaan, mihin Peppi oli päässyt potkaisemaan. Sormet liukuivat ylemmäs ja kämmen painautui sydämeni päälle.
-En millään tavalla.

Mutta entä jos mua sattui jo? Entä jos se sama sydän, jota Kieran niin hartaasti lupasi suojella, oli jo revitty mätänä mun sisältä kauan aikaa sitten ja tallottu satoja kertoja? Poljettu maahan veriseksi mössöksi lihanpaloja.