Viattomat

Luku 11

-Asser.

Minä tunnistaisin sen äänen missä tahansa.

Käännyin ympäri ja ehdin nähdä vain vilauksen vaaleanruskeista hiuksista, ennen kuin hän katosi nurkan taakse.

-Kieran odota! Minä huusin ja lähdin juosten tämän perään. Askeleet tuntuivat kevyiltä.

Ympärilleni ilmestyi jotain muutakin. Katso tänne. Pienikin vilkaisukin riittää, kunhan vain katsot, se jokin tuntui viestittävän kuin kyse olisi elämästä ja kuolemasta.

Mutta minä en katsonut.

Ja jokaisen askeleen myötä kehoni tuntui raskaammalta. Kuulin Kieranin kenkien kopinan aina vain kauempaa ja kauempaa. Paikka, josta hän oli kääntynyt, pakeni aina vain kauemmas ja kauemmas, vaikka kuinka minä yritin juosta.

Kierania oli mahdoton saada kiinni.

-Odota! Älä jätä minua! Huusin epätoivoisesti jatkaen edelleen Kieranin seuraamista. Mutta jotenkin vain tiesin, ettei hän kuullut.

Aika menetti merkityksensä, mutta lopulta pääsin nurkalle, josta Kieran oli kääntynyt. Hymy haihtui kasvoiltani yhtä nopeasti kuin askeleeni olivat pysähtyneet.

Jalkojeni juuressa makasi kolme ruumista, jotka olivat peittyneet vereen. Rintakehät ja vatsat olivat täynnä tuoreita ja syviä puukotushaavoja. Jokaisen kasvot oltiin silvottu lähes tunnistamattomiksi. Vain silmät oltiin jätetty koskemattomiksi. Erivärisissä, sumeissa iiriksissä näkyi kaikissa sama puhdas kauhu, pelko ja... epäusko.

Aatu... Tämän ilkikurisista lapsekkaista kasvoista ei ollut enää jälkeäkään. Suu oli jäänyt irvistykseen, joka ei kuulunut tämän kasvoille lainkaan.

Taru... Tyttöä ei ollut tunnistaa kaiken sen veren alta, joka oli paakkuuntunut ympäri hoikkaa kehoa ja teräviä kasvoja. Suu oli avoinna ja silmät lähes pyörähtäneet taakse.

Nikke... Vaaleat rastat olivat punaiseksi värjäytyneet ja sojottivat sotkuisesti ympäriinsä. Hänen paikoille jähmettyneet kasvonsa olivat kaikista pahiten auki viilletyt. Kurkkua oltiin puukotettu niin pahasti, että pää oli tuskin edes enää kiinni muussa ruumiissa. Kaulasta oli jäljellä enää kasa jänteitä, luuta ja silvottuja lihaksia, joita kaikkia peitti sotkuinen ja tahriva veri, joka valui edelleen vuolaana.

Ehdin astua vain askeleen taaksepäin, kun tunsin kosketuksen olkapäässäni. Pyörähdin ympäri säikähtäneenä. Jälleen kerran henkeni salpaantui ja veri pakeni kasvoiltani, kun tajusin mitä katsoin.

Kaksi hahmoa näkyi hiukan kauempana. Toinen makasi liikkumattomana maassa ja toinen oli asettunut hajareisin tämän lantion päälle. En nähnyt maassa makaavan kasvoja, ainoastaan tämän paljaat ja kalpeat jalat, mutta tunnistin pitkät mustaksi värjätyt hiukset, jotka levittyivät suortuvina lattialle kuin kiemurtelevat puunjuuret.

Nadi... Hän oli vielä elossa. Kuulin tytön epätoivoisen ja surullisen nyyhkytyksen tämän anoessa armoa. Tuskallisen kivun määrän pystyi kuulemaan pelkästään siitä, kuinka hidasta ja vaikean oloista tämän hengittäminen oli.

Nadin päällä oleva hahmo nosti verisen veitsen päänsä yläpuolelle ja iski sen tytön kehoon. Ruumis nytkähti. Nadi älähti tuskallisesti, mutta yllättävän hiljaisesti. Tämän voimat eivät riittäneet enää edes huutamiseen. Liha repesi äänekkäästi ja kuulin veren tirskahtavan haavasta. En saanut enää henkeä.

Veitsi nousi taas ilmaan, iskeytyi alas ja samat äänet toistuivat. Uudestaan ja uudestaan. Nadi ei päästänyt enää ääntäkään. Nopeutuvat liikkeet olivat määrätietoisia ja vaikka näinkin vain tekijän selän, pystyin aistimaan kuinka paljon hän nautti saadessaan veren ja suolen pätkät roiskumaan.