Viattomat

Luku 7

-S-Sä tutkit mun huoneen? Ne olivat ainoat sanat, jotka pystyin siinä hetkessä muodostamaan. Katseeni oli jähmettynyt kenkälaatikkoon. Tavarat siellä eivät olleet samassa järjestyksessä, johon olin ne jättänyt. Nadilla oli ollut aikaa käydä läpi koko sisältö. Käteni tärisivät. Ei tässä näin pitänyt käydä.

-Asser... Mitä tää oikein on? Nadi huusi epätoivoisena kyynelten virratessa hänen poskillaan, ihan kuin hän ei tietäisi jo vastausta. Käänsin katseeni Nadiin ja tunsin puhdasta raivoa. Hän halusi, että minä sanon sen ääneen. Että tunnustan asian, jota olen varjellut jo monen kuukauden ajan.

Puristin käteni nyrkkiin. Mutta sitä tyydytystä minä en hänelle anna.

-Sulla ei ollut mitään oikeutta tutkia mun tavaroita! Ei mitään vitun oikeutta! Minä karjuin. Tärisin vihasta. Miten se kehtasi? Miten vitussa se kehtasi?! Nadilla ei ollut mitään tietoa kuinka tärkeä laatikon sisältö oli minulle. Ensin kaikki puhe siitä kuinka hän halusi vain auttaa ja nyt tämä. Helvetin valehteleva ämmä!!

-Mun olisi pitänyt tajuta aiemmin ettei kaikki ole hyvin. Tää ei ole normaalia, Asser! Sä tarvitset apua! Nadi huusi saaden minut entistä enemmän pois tolaltani. Nadilla ei ollut mitään hajua mistä puhui!

-Turpa kiinni! Pidä vittu turpas kiinni! Sä et tiedä minusta mitään! Et saatana yhtään mitään!! Huusin ja yritin saada laatikkoa pois hänen ulottuviltaan. Mutta Nadi oli nopeampi ja nappasi sen sängyltä. Minä näin pelkkää punaista. Vereni kiehui.

En edes tajunnut mitä tein, kunnes Nadi makasi maassa toinen käsi kasvoille tuotuna veren vuotaessa tämän sormien välistä lattialle. Hänen silmänsä olivat laajat kauhusta ja epäuskosta. Oikeaa kättäni särki. Laatikon sisältö oli levinnyt tytön viereen.

-Ettekö te kaksi pyst- Nadi! Kuulin Niken huudahtavan takanani. Hän ja Taru, jotka olivat ilmestyneet ovelle, ohittivat minut ja menivat suoraan tytön luokse. En pystynyt tekemään mitään muuta kuin tuijottamaan paikoilleni jähmettyneenä kuinka Nikke yritti kysyä Nadilta mitä tapahtui tämän pudistaessa vain päätään. Taru huomasi lattialla olevat kuvat ja otti niistä yhden. Hän näki tyhjällä puolella olevan päivämäärän ja kuvan kääntäessä tämän ilme muuttui pelästyneeksi nähdessään nukkuvan Kieranin. Tarulta ei mennyt kauaa tajuta, mistä oli kyse.

-Mikä helvetti sua vaivaa?! Nikke ärähti ja vasta silloin tajusin heidän kaikkien katsovan suuntaani. Otin muutaman haparoivan askeleen taaksepäin kyynelten muodostuessa silmäkulmiini. Kaikki oli ihan väärin.

Nadin silmät olivat kyyneleliä täynnä ja katseessa epäuskoa. Hänen kehonsa tärisi eikä verenvuoto lakannut millään. Tarun katse hohkasi pelkoa ja katumusta kaikista niistä asioista, jotka oli minulle aiemmin rampeilla sanonut. Jopa Nikke, jonka virnettä ei saanut koskaan pyyhittyä pois tämän kasvoilta, katsoi minua nyt kuolemanvakavasti.

Mutta se yksi asia yhdisti heitä kaikkia, tajutessaan etteivät tienneet minusta mitään saatika tunteneet minua lainkaan.

Jokainen katsoi minua kuin hullua.

Kukaan ei lähtenyt perääni tai edes huutanut jälkeeni, kun käännyin ympäri ja ryntäsin Nadin huoneesta eteiseen. Mikään siitä ei tuntunut todelliselta, ihan kun kulkisin sumussa.

Riuhdoin eteisen oven auki enkä edes jäänyt laittamaan sitä kiinni, vaan juoksin suoraan hissille. Painoin nappulaa uudestaan ja uudestaan, kunnes ovet avautuivat. Käteni tärisivät ja sain jotenkin painettua ensimmäisen kerroksen nappulaa.

Tämä oli kaikki Nadin syytä! Kaikki oli niin hyvin. Minä olin onnellisempi kuin ikinä. Olin luullut kaiken menevän hyvin. Olin luullut, että voisin jopa oikeasti selvitä siitä kaikesta, kunnes hänen oli täytynyt pilata kaikki. Ihan kaikki! Minä en anna sitä Nadille ikinä anteeksi. Minä vihaan häntä! Vihaan, vihaan, vihaan!!