Viattomat

Luku 27

Sitä on mahdotonta kuvailla. Sisuksia raapivaa aaltoa, joka tuntuu kaikkialla kehossa, kun näkee oman kuvansa televisiossa toinen toistaan kauheammiksi muodoiltujen otsikoiden alla. Kuinka tapahtumia ja omaa luonnetta väännellään mielinmäärin kuin rautalankaa.

Ihmiset joita en ole koskaan nähnyt tuomitsivat, kauhistelivat.

Samoin ne, jotka tunsin. He ehkä olivat osanneet arvata tai sitten nostivat käden suun eteen ja tuijottivat uutisia silmät suurina. Yritin olla miettimättä heitä.

En miettinyt oikein mitään, mikä oli onnistunut ehkä liiankin hyvin.

Tuijotin vain televisiota, kuuntelin kaikkia niitä asioita, mitä minusta ja Kieranista puhuttiin, ja tunsin pelkkää tyhjyyttä. Olin läsnä, mutta en kuitenkaan.

Kuvat olivat meidän. Kieran näytti ihan itseltään. Hiukan nykyistä iloisemmalta ja pirteämmältä yliopisto opiskelijalta, mutta hänet siitä kuitenkin tunnisti. Olin tajunnut saman tien, missä oma kuvani oli otettu ja halusin ajatella etten näyttänyt siltä enää.

Nimet olivat meidän. Meistä puhuttiin aina vain sukunimillä tai kokonimiin viitaten. Asser Salin, Kieran Valste, Salin, Valste. Meitä ei sanottu nuorimiehiksi, kuten sinua ja Kristiania, vaan aikuisuuttamme korostettiin ja meitä kutsuttiin vain miehiksi.

Mutta silti. Silti en nähnyt itseäni ruudulla. He puhuivat jostakin toisesta. Jostakusta, joka oli ollut mukana näkemässä ja suorittamassa niitä hirveitä tekoja, vuodattamassa verta ja saanut silmiä lasittumaan yksi toisensa jälkeen. En se ollut minä.

Kieran ei tykännyt, että seurasin uutisia. Hän ei ollut vihainen, kun näki minut ensimmäisen kerran silmät ruutuun liimautuneena, sulki vain laitteen ja sanoi lempeällä äänellä, ettei sellainen ollut hyväksi minulle. Mutta tiesin, että tämä suuttuisi, jos joutuisi sanomaan toisen kerran.

Siksi teinkin sitä hänen tietämättään. Nappasin kaukosäätimen hyllyltä, kun hän lähti omien sanojensa mukaan hakemaan meille ruokaa, mutta palasi muutaman tunnin päästä tyhjin käsin vain vartti sen jälkeen, kun aulan vilauttelijatyttö oli käynyt tuomassa pussin höyryäviä styroksilaatikoita selvästi toivoen, että pääsisi juttelemaan taas vaaleapehkoiselle Kieranille.

Ruudun sininen valo väritti hotellihuoneen seiniä myös öisin, kun hän nukkui. Kieran ei kestänyt odottelua. Häntä ei oltu tehty paikalla olemiseen ja tietämättömyyteen. Parin yön putkeen valvominen auton ratissa oli kuitenkin ottanut veronsa ja tämä oli jo toinen yö täällä, kun hän nukkui sikeämmin mitä olin ennen nähnyt.

Täristen käärin peittoa paremmin ympärilleni ristittyjen jalkojen päälle. Käännyin katsomaan sängyn toisessa päässä nukkuvaa Kierania. Pidin television äänen alhaisena, jotta hän ei varmasti heräisi. Silmät liikkuivat levottomasti tämän luomien alla, mutta olin nähnyt hänen painajaisten tekevän pahempaakin.

Toivoin, että olisin voinut simahtaa sänkyyn samalla tavalla kuin hän. Kahden epämukavassa autossa vietetyn yön jälkeen, voisi luulla, että oikeaan petiin rojahtaminen olisi tuntunut unelmalta. Petari oli kuitenkin niin upottava, että se tuntui nielaisevan minut kokonaisena. Eikä peitotkaan olleet tarpeeksi pitämään luihin asti tunkeutunutta kylmyyttä poissa.

Käännyin uudestaan television puoleen, jonka yhteys pätki hetkittäin. Katsoin päivän uutislähetyksen uusintaa liikkumatta senttiäkään kuin hypontisoitu zombi. Se oli ainoa asia mitä jaksoin tai halusin tehdä.

En muista, koska viimeksi olisin käynyt edes suihkussa. Täällä en ainakaan, ja sitä ennen olimme olleet tovin tien päällä. Tiesin haisevani ja vaikka sängyltä nouseminen tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta, muuttui kuvotus itseäni kohtaan pian niin voimakkaaksi, että lopulta heitin peiton pois päältäni ja suljin television.