Alfakuningas

Edistystä

Pari päivää oli kulunut nopeasti ja Lara oli oppinut tuntemaan Dimitriä hieman enemmän. Vaikkakin suurimman osan ajastaan hän oli viettänyt yksikseen, jossakin linnan lukuisista huoneista, vähintään kahden vartijan valvovan katseen alla. Dimitri oli niin ulkonäöltään, kuin muultakin olemukseltaan hyvin kaksoisveljensä kaltainen. Perhetään mies ei kuitenkaan ollut maininnut kertaakaan, eikä Larakaan ollut viitsinyt siitä udella.

Yksin ollessaan Laralla oli liiankin paljon aikaa miettiä. Hänellä oli ikävä isää.. ja hän kaipasi ympärilleen tuttua herkullista purkkapallontuoksua, johon hän oli hyvin lyhyessä ajassa tottunut.. ja miestä, josta tuo tuoksu oli peräisin. Ulos linnasta Lara ei ollut päässyt koko aikana ja se sai hänen sutensa hyvin levottomaksi. Se halusi juosta vapaana ja tuntea tuulen silkin pehmeässä turkissaan. Jotain tuossa yksinolossa oli kuitenkin ollut hyvää. Edellisenä päivänä hän oli nimittäin oppinut tietoisesti käyttämään yhtä voimistaan.

Dimitrin huone, se sama, josta hän oli pyörryttyään herännyt, oli täynnä erilaisia koriste-esineitä ja yksi niistä tuntui suorastaan nauravan hänelle. Patsas, joka esitti onneaan hehkuvia rakastavaisia. Lara siinä yksin ollessaan sohvalla istuessaan tunsi näiden rakastavaisten poraavan katseen itsessään ja ehkäkin hieman vihoissaan, hän mulkoili keskittyneesti näitä kahta takaisin toivoen, että patsas lentäisi ulos läpi suuren ikkunan, jota ei edes saanut avattua.. no.. kuin sormien napsauksesta patsas tosiaan lensi. Laralla ei hämmästyksissään tajunnut edes hypätä suojaan kaikkialle sinkoilevia lasinsiruja. Hän siinä vain silmät suurina tuijotti paikkaa, jossa patsas oli juuri hetkeä aikaisemmin ollut. Hän havahtui ulos transsistaan vasta, kun hän tunsi kipinöitä selässään ja polvitaipeissaan, ja samassa hän oli ulkona huoneesta, Dimitrin kantamana. Hän kuuli heidän perässään muutaman terävänkuuloisen sihahduksen, mutta Dimitri pysähtyi vasta heidän saavuttuaan vaaleaan huoneeseen. Dimitri lukitsi heti oven perässään ja asetti Laran istumaan huoneen keskellä olevalle sairaalasängylle. Sanaakaan sanomatta, hän alkoi availla huoneen kaappeja ja silloin Lara huomasi raudan tuoksun leijailun huoneessa. Dimitri palasi hänen vierelleen ja alkoi puhdistaa sinkoilevusta lasinsiruista tulleita haavoja Laran paljasta sääristä ja käsivarsista. Kun Dimitri sai puhdistettua viimeisen naarmun Laran kasvoista, niin Lara uskasi viimein katsoa miestä silmiin. Miehen lämpimän ruskeat silmät hohtivat nyt hieman punaisina.

"Mitä sinä oikein ajattelit?" Dimitri tivasi viimein ärtyneenä.

"Mä.. mä en.." Lara aloitti hitaasti sanomaan tietämättä miten jatkasi, mutta tuli tietysti keskeytetyksi ennen kuin ennätti sanoa enempää.

"Luuletko sä, että sä oisit selvinnyt, jos sä olisit hypännyt siitä ikkunasta?" Dimitri jo ärähti päälle hieman tuohtuneena.

"Se oli vahinko!" Lara sai vastattua, mutta se riitti saamaan Dimitrin hiljaiseksi. Mies odotti hänen jatkavan. "Mä kerroin sulle jo, että mä en ymmärrä vielä kaikkea. Mä sain tietää olevani ihmissusi vasta muutama viikko sitten. Eikä sekään riittänyt, vaan mulla on vielä jotain ihme voimia, joita mä.enw edes osaa hallita tai käyttää." Lara selitti ja loppua kohden hän tunsi olonsa jo hyvin turhautuneeksi. "Se patsas ärsytti mua. Niin kuin se pariskunta olisi ivannut minulle. Mä vain.." Hän huokaisi syvään. "Mä tuijotin sitä patsasta hetken tai ehkä mulkoilin ja toivoin, että se lentäisi ulos siitä typerästä ikkunasta, jota ei edes saa sen vertaa auki, että saisi hieman raikasta ilmaa.. ja kun mä toivoin, niin se patsas sitten lensi läpi siitä ikkunasta." Siinä.. se oli nyt sanottu. He olivat hetken hiljaa molemmat. Dimitri käänsi Laralle selkänsä ja käveli huoneen pienen ikkunan eteen.

"Mä pelkäsin, että sä halusit hypätä.. Jättää mut.." Dimitri puhui ikkunaan päin, mutta Lara saattoi kuulla surun hänen äänestään. "..ja sitten sä vaan istuit siinä sohvalla odottaen, että tulisit syödyksi!" Hän jatkoi taas kovettaen itsensä ja kääntyi. "Mitä sä ajattelit? Tää linna on täynnä vampyyreja. Sä olet ainoa täysin elävä olento täällä! Tuoretta verta virtaa sun suonissa!" Dimitri jo melkein huusi, mutta lopetti viimen huomatessaan Laran peittäneen kasvonsa käsillään. Hän itki. Dimitri tiesi olleensa liian ankara, mutta sellainen hänestä oli tullut. Lara oli hänen ainoa heikkoutensa. Hän käveli varovasti Laran viereen, istui ja kietoi kätensä tämän pienen vartalon ympäri ja veti lähelleen. "Anteeksi." Hän sai sanottua ja siinä he vain istuivat. Laran viimein rauhoituttua, hän kohottautui ja painoi huulensa pehmeästi mihen poskelle. Tuntui hyvältä vain olla hänen lähellään ja niin olivatkin loppu päivän. Toistensa kanssa, vain kahden.

Seuraavana päivänä hän oli kokeillut uudestaan saisiko voimiaan toimimaan. Dimitrin huone oli siivottu ja uusi ikkuna oli asennettu sinne edellisen illan aikana. Hän tuijotti pientä keijukaistyttöä kuvaavaa patsasta. Hän yritti keskittyä saamaan sen vain hieman leijumaan ilmassa ja niin se hetken päästä nousi ylös pöydän pinnasta. Lara kohotti kätensä eteen ja keskittyi leijuttamaan patsasta lähemmäs itseään ja sitten patsas oli hänen käsissään. Riemu valtasi hänet ja hän leikitteli voimillaan aina yksin ollessaan. Ainakin hänellä oli jotain, mitä hän saattoi tehdä... jotain, mihin muut eivät pystyneet.

———————————————————

Oliver

Kaikki tuntui niin tyhjältä.. Miten Dimi oli voinut tehdä hänelle niin.. omalle veljelleen. Vienyt pois, ei varastanut heidän yhteisen kumppaninsa. Oliver oli yrittänyt jäljittää Laraa nyt viisi kokonaista päivää. Kuitenkin päästessään aina vain yhteen ja samaan lopputulokseen. Kaikki jäljet katosivat Haaparannassa, Ruotsissa. Siinä ei hänen mielestään ollut mitään järkeä. Ruotsin rajoja valvottiin hyvin tarkasti, mutta kukaan ei ole nähnyt siellä vampyyrejä yli 50:een vuoteen. Jokin ei pitänyt paikkansa.

"Alfa, olen tullut siihen tulokseen, että ainoa joka oikeasti voi päästä rajan yli on Dimi." Joonatan sanoi heidän mietittyään erilaisia ratkaisuja, miten tilanne olisi mahdollisesti voinut mennä. Oliver oli juuri vastaamassa, kun ovelta kuului kiivas koputus. "Alfa Oliver!! Alfa Oliver!! Minä keksin sen!!" Joku huusi riemuissaan oven takana ja ryntäsi sitten sisään suuren paperi nipun kanssa. Mikael alkoi levittää ja järjestää papereitaan valtavalle pöydälle ja loput huoneessa olijat kerääntyvät hänen taakseen.

"Ole hyvä Mikael. Selitä meille mitä olet keksinyt." Oliver sanoi pieni toiveen kipinä silmissään.

"Kyllä.. kiitos.. tarvitsen Haaparannan pohjapiirrokset." Mikael sanoi ja käveli suuren pöydän päähän missä heidän tutkimansa kaupungin karttapiirrokset olivat. "Mehän jäljitimme jäljet jopa viiteen eri paikkaan. Kuitenkin.. kaikissa jäljet päättyivät. Mutta.. katsokaapa tätä." Hän keskeytti ja kaivoi esiin läpinäkyvän kalvon, johon oli punaisella piirretty jonkinlainen viiva. "Tässä. Tämän reitin varrella on hautausmaa.." Hän asetti kalvon kartan päälle. "Noin.. tuossa. Tuolta lähtee hyvin vanha maanalainen mestattujen ruumiiden kuljetukseen käytetty tunneli. Se on jopa 6 kilometriä pitkä. Ja tämä.." Mikael keskeytti taas hetkeksi ja nosti uuden paljon edellistä kalvoa laajemman monien vihreiden viivojen peittämän kalvon ja asetti sen oikealle kohtaa kartan päälle. "Tämä on kaasuputki verkosto. Sen yksi haara alkaa juuri tuon maanalaisen tunnelin puolen välin paikkeilta ja arvatkaapa mitä.. se on juuri nyt käyttökelvoton. Siinä huomattiin kolme viikkoa sitten useampia vuotokohtia ja se suljettiin huoltotöiden ajaksi."

"Minne tuo rikkinäinen pitkin vie?" Oliver viimein malttoi keskeyttää Mikaelin. Hän tunsi toivon heräävän.

"Se putki jatkuu Luulajaan asti ja se on niin leveä, että sitä pitkin pääsee helposti ajamaan vaikkapa moottoripyörällä." Mikael kertoi jo iloinen virne naamallaan. Dimitri ja Oliver olivat nuorempina lähes eläneet moottoriajoneuvoille.

"Valmistakaa minun koneeni. Joonatan, Janne, Mikael ja Lukas.. me lähdemme uuteen jahtiin.. Luulajaan."

—*—*—*—*—*—*—*—*—*—*—*—*—

Sorii.. mulla on tämän tarinan loppu vielä ihan hukassa (kyllä mulla jonkinlainen on ollut, mut en pidäkköön sitä hyvänä) ja töiden alettua ei ole vain ollut yhtään aikaa eikä liiemmin motivaatiotakaan keksiä uusia juttuja. En oo ees ennättäny lukemaan, kun kaikki ylimääräinen aika pyhitetty lapsille, joita näkee enää vaan muutaman hassun tunnin päivässä. No mutta..  katotaan miten poikien etsintäretkelle käy.

Pus pus!! 💋