Laran isä saa töitä uudelta lääkäriasemalta jostain Pohjois-Suomesta ja edessä olisi taas muutto. Tälläkin kertaa sen pitäisi olla viimeinen, isä lupasi niin. Taas ne pari uutta parempaa kaveria jäisivät taakse ja olisi keskityttävä uuteen.
Lara on...
Seuraavana aamuna Jason kertoi Laralle, että töissä menisi myöhempään. Laraa se ei haitannut, olihan hän jo tottunut siihen, että isällä välillä päivät venyivät.
Lara käveli koulussa suoraan kaapilleen, jossa Melanie häntä jo odotti.
"Hei uus bestis!" Melanie huikkasi pirteästi.
"No hei. Ootko sä oottanu jo kauan?" Lara vastasi hymyillen.
"En, just tulin itsekkin. Millanen sun päivä on? Onko meillä mitään samaa?" Melanie kyseli suoristaen reppunsa olkainta.
"Hmmm.. tänään on.. enkkua, matikkaa, fysiikkaa, latinaa ja liikuntaa." Lara yritti muistella.
"Häh? Latinaa?" Melanie ihmetteli.
"Joo.. mä aattelin pyrkiä lääkikseen. Mun isä on lääkärinä täällä.. siks me muutettiinki tänne." Lara kertoi samalla kun otti tarvitsemansa kirjat mukaansa.
"Onks sun isäki ihminen?" Melanie kysyi yllättäen.
"Öööö.. jooo?" Lara vasta ihmeissään. "Ei se ainakaan mikään zombi tai alien ollu ku viimeks tarkistin." Hän jatkoi hieman huvittuneena. "Vai mitä meidän pitäis olla? Sä ihmettelit muakin eilen."
"Sä et siis tiedä.." Melanie katsoi uutta ystäväänsä ihmeissään ja hymy kuoli tämän vakavoituessa nopeasti mietteissään.
"Tiedä mitä?" Lara kysyi nyt vuorostaan vähän ihmeissään.
"Siis ku.. ömmm.." Melanie mietti vastaustaan. "Uskotko sä Lara mihinkään yliluonnolliseen?" Hän kysyi varovasti.
"Ai niinku zombeihin ja ufoihin? Tai vampyyreihin?" Lara vastasi nyt oikeasti ihmetellen uuden ystävänsä outoa käytöstä ja hassuja kysymyksiäa.
"Niin tai no.. noitiin ja ihmissusiin." Menanie kuiskasi lähes kuulumattomasti. Lara katsoi häntä vähän hämmentyneenä, mutta ei ennättänyt vastata mitään ennen kuin ensimmäinen tunti jo alkoi. Ensimmäisen tunnin jälkeen Lara näki Melanien vasta liikunta tunnilla. Mutta tietenkään tyttö ei enää puhunut heidän aamuisesta keskustelusta mitään.
Koulun loputtua Lara päätti isän varoitteluista huolimatta oikaista kotiin metsän poikki. Hän rakasti patikoimista ja oli monena vuonna käynyt isän kanssa kiertämässä karhunkierroksen. Miksi hän ei siis voisi mennä myös kotiin, jos matka ei tosiaankaan ollut edes pitkä.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
'No mutta täällähän on ihan polkukin.' Lara ajatteli itsekseen. Hän katseli ympärilleen ja huomasi polun haarautuvan hetken kuluttua. 'Jos mä menen tuonne, enkä löydä sieltä tietä kotiin, niin ainahan mä voin palata polkua takaisin.' Lara järkeili mielessään. Metsä oli kaunis. Auringon säteet läpäisivät juuri sopivasti havukaton ja valo tanssahteli kauniisti pienen tuulenvireen heilutellessa puiden oksia. Yllättäen polku päättyi ja edessä aukesi jotain kaunista. Lara kaivoi nopeasti puhelimensa esiin ja ikuisti siihen maiseman.
