Verta punaisempi

Luku 13: Paljastus (Anareth)

OSA II: PUNAINEN

Hän palaa takaisin, mutta ei enää katso minua silmiin. En tiedä, kuinka piilottaa kasvava pelkoni häneltä, kuinka olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Aamu valkenee tavanomaisena, mutta hän pysyy soveliaan etäisyyden päässä jopa silloin, kun salissa ei ole ketään kanssamme. Vain pienet tummat renkaat hänen silmiensä alla kertovat hänen valvoneen koko yön.

"Iorin." Hän ei reagoi. "Iorin."

Silmienräpäytys.

"Niin?"

"Satuttaako joku sinua?"

Hän kääntyy minuun päin. Suu on auki, kulmat koholla. Sitten hän alkaa nauraa. Kivuliasta, katkonaista naurua, ei hänen tavanomaista aurinkoista luritustaan. Punarinnan laulua. Tämä on kivun aaria, enkä minä kestä kuunnella. Menen lähemmäs, yritän koskea, mutta hän sävähtää. Nauru lakkaa leikaten.

"Ei satuta", Iorin sanoo vahvasti. Hän kohottaa leukaansa kuin vakuuttaakseen minut. Kuin äänettömästä sopimuksesta olen aina ollut hiljaa siitä, mitä näen, olen aina nähnyt. Iorin on täynnä haavoja. Jo lapsena huomasin, että hänen selkänsä iho on röpelöistä ja kumpuilevaa. Niin syvillä arvilla, että ihon kudos on muuttunut. Näin sen jo silloin, ja näen sen nyt, kun olemme aikuisia ja koskemme toisiamme eri tavalla. Hän haluaa aina rakastella pimeässä, ja vaikka pidän kovin hänen näkemisestään, kunnioitan häntä.

Kuinka voisin uskoa häntä nyt, kun hänen kehonsa kertoo jotakin muuta? Joku on satuttanut häntä, mutta satuttaako joku edelleen? En ole koskaan sanonut mitään. Tämä on ensimmäinen kerta. Minä kunnioitan häntä, mutta ihmissuhteemme on jo liian pitkällä, jotta voisin pysyä ikuisesti vaiti.

"Anareth, kiltti, minä kyllä kerron sinulle vielä kaiken", Iorin sanoo miltei itkuisella äänellä, "uskotko minua? Uskothan?"

Huokaisen syvään.

"Enpä tiedä. Enpä tosiaan tiedä. Kuule, minun täytyy saada vähän aikaa sulatella kaikkea tätä."

Iorin nieleskelee.

"Eihän poissaoloani huomattu?"

"Sekö sinua huolestuttaa?"

"Anareth! Vastaa minulle!" Paniikki hänen äänessään nousee.

"Ei huomattu." Joudun ottamaan mahonkisesta pöydästä tukea, jotta en lysähtäisi maahan. Minua väsyttää kaikkien elämiemme vuosien edestä. "Ei huomattu, jos se on todella ainoa asia, jota sinä suostut ajattelemaan."

Minä rikon hänet. Jokainen kysymys ja poikkiteloin asetettu sana saa hänet vääntyilemään. Jos vain tietäisin, mikä häntä hajottaa, tuhoaisin sen. Vai minäkö se olen? Minäkö yksin aiheutan hänelle niin paljon tuskaa?

"Olen pahoillani", hän sanoo surkealla äänellä.

Haluaisin sanoa, ettei hänen tarvitse olla. Että hyväksyn kyllä kaiken. Mutta kuluneet hiljaiset vuodet ovat alkaneet painaa rinnassani. Minä kaipaan vastauksia, enkä enää tiedä, kuinka kauan kestän ilman niitä. Hänen katoamisensa jälkeen olen tullut joka päivä tietoisemmaksi siitä, että hänellä on toinen elämä, sellainen, josta en ole nähnyt palastakaan. Katoamiseensa saakka hän piilotti sen täydellisesti. Mutta nyt, kun vihdoin ymmärrän sen, en voi olla näkemättä petosta hänen jokaisessa eleessään. Joskus tuntuu, että kaikki hänessä tahtoo vain kaikin keinoin piilottaa minulta kokonaisen maailman. Se pelottaa minua, sillä samalla, kun tietoisuuteni kasvaa, rakkaus polttaa ruumistani. Liekit ovat käyneet niin kuumiksi, että minun tekisi mieli huutaa, karjua päin hänen naamaansa, että rakastan häntä ja haluan hänet, että hänen ei tarvitse enää piilotella, koska olen tässä. Tässä tässä tässä.