Verta punaisempi

Epilogi: Maailma joka jäi

Maailma, joka jäi hänen jälkeensä, on lämmin ja kaunis, aivan kuten hän toivoikin. Elämä, jonka hän jätti minun elettäväkseni, on osoittautunut arvokkaaksi ja merkitykselliseksi. Silti minä lakkaan olemasta sinä päivänä, kun hän kylmenee sylissäni, valahtaa hervottomaksi eikä enää nouse. Aika päättyy siihen. Sitä seuraavat vuodet ovat yhtä mustia kuin siihenastisetkin. Ei ole enää aurinkoa, jota jahdata.

En muista, mitä niinä vuosina tapahtui. Jälkikäteen minulle on kerrottu, että Angvarin tilanne ajautui hetkelliseen kaaokseen. Me saimme paljon apua muualta. En muista siitä mitään. En osaisi kertoa ainuttakaan asiaa, joka tapahtui hänen kuolemansa jälkeisinä vuosina. En muista yksiäkään kasvoja enkä sanoja. Pelkkää tyhjää. Viimeinen muistoni on ennustusten punainen sade, joka kasteli koko maan. Veriuhraus, merkki siitä, että vuosisatojen kärsimys oli vihdoin ohi. Sitä seurasi toisenlainen kivun ja hankaluuksien aika, se, josta minulle on vain kerrottu tarinoita. Poliittisesti epävakaat ajat, jolloin noituuden ytimeen porauduttiin ja magiakeinoja ryhdyttiin rajoittamaan entisestään. Sitten tilanne kallistui päälaelleen. Nykypäivänä magia on yleisempää kuin silloin, kun maa värjäytyi verisateesta punaiseksi. Myös luiden ulkopuolinen magia, se, jolle meistä kukaan ei osannut avata silmiään.

En koskaan nähnyt Lalethia sen päivän jälkeen. Ei nähnyt kukaan muukaan. Häntä ei koskaan löydetty. En tiedä, minne hän meni elämään elämänsä loppuun. Minä uskon, että punainen nainen kuoli tyytyväisenä ja rauhassa. Hänen rituaalinsa pelasti maailman, aivan kuten hän hartaasti toivoi. En ole osannut kantaa Lalethia kohtaan katkeruutta sydämessäni. Ilman häntä me emme olisi nyt tässä.

En nähnyt myöskään Morenia koskaan. Ajattelin häntä usein. Vuosia yritin etsiä häntä, sillä hän oli ainut, joka tiesi, mitä olin kokenut, ainut, joka olisi osannut olla lähelläni oikealla tavalla. Annoin hänelle anteeksi sen, mitä hän teki minulle. Se ei ollut hänen vikansa, se avasi omat silmäni Angvarin epäkohdille. Annoin anteeksi myös sen, että minun torjuessani hänet hän jätti minut kuolemaan. Minulle valkeni, että Moren tiesi koko ajan, mitä Lalethin oli tarkoitus tehdä rituaalissa. Olin valmis antamaan Morenille anteeksi jopa sen. Lähetin hänelle vuosien varrella kymmeniä viestejä. Toivon, että ne joskus tavoittivat hänen korvansa. Toivon, että hän löysi rauhan.

Sain viisitoista vuotta rakkaimpani kuoleman jälkeen Meredir-nimiseltä naiselta kirjeen. Minulta kesti kauan muistaa, missä olin naisen nimen kuullut. Kirjettä lukiessani kaikki valkeni minulle. Nainen kertoi kirjeessään kaiken. Sen, kuka oli, sen, mitä tiesi rakkaimmastani. Hän kertoi Rian-nimisestä miehestä, joka kuoli Lalethin rituaalin yhteydessä. Kirjettä lukiessani toivoin, että Rian, mies, jota olin katsonut silmiin, olisi yhä hengissä, jotta voisin hakata hänet kuoliaaksi ja katsoa, kuinka elämä hiipuu hänen kuvottavan lämpimistä silmistään.

Rakkaimpani vaikeni kaikki ne vuodet, jotka vietimme yhdessä, ja Meredirin kirje kertoi viimein miksi. Minä ajattelin sitä Iorinia, joka pelkäsi aivan yksin. Poikaa, joka kantoi haavansa ilman apua ja lämpöä. Olin vuosia myöhässä. En tiennyt, ja sätin siitä itseäni vuosikymmeniä.

Yritin tavoittaa Merediriä heti kirjeen jälkeen, mutta matkatessani vuorten taa minulle kerrottiin hänen kuolleen hyvin pian kirjeen lähettämisen jälkeen. Meredirin oli täytynyt tietää niin käyvän. Hän, nainen, joka olisi voinut olla Iorinin äiti, vaikutti naiselta, joka eli tasan omilla ehdoillaan. Minulle kerrottiin Meredirin tehneen parantajan töitä elämänsä viimeiset vuodet. Hän eli rauhassa yksin, ilman miestään. Se teki minut onnelliseksi. Edes yksi olento tässä maailmassa sai sen, mitä todella ansaitsi. Lempeän, ihanan lopun.

Minä menin naimisiin ja sain lapsia, kuten jokainen Angvarin hallitsija jossakin vaiheessa elämäänsä. Lapsien saannin jälkeen elämäni kuluu loppuun heidän parissaan. Politiikka asettuu aloilleen, Angvarissa vallitsevat vihdoin rauhan vuodet. Mustan veren jälkeinen aika asettuu aloilleen, elämä lepää uomissaan. Kaikki on hyvin. Ja silti minä olen jossakin muualla, hetkissä, joista on satoja vuosia, mutta jotka ovat minulle todellisempia kuin eilinen.

Iorin oli elämässäni pelkän silmänräpäyksen. Silti minun koko loppuelämäni värittyy hänen mukaansa. Kun makaan kuolinvuoteellani, kun vuodet viimein saavat minut kiinni, ajattelen rauhan aikoja, kauniita auringonlaskuja ja tätä ihanaa maailmaa, jonka hän minulle jätti. Tunnen lepattavaa kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä sain. Silti katson ulos ikkunasta ja näen vuoret, joita emme koskaan valloittaneet.

Suljen silmäni, luomet ovat alkaneet painaa. Vedän syvään henkeä, annan rauhan löytää ruumiini. Kaikki on kovin kirkasta. Kuin välkehtivä aurinko nietosten takana. Verenpunaiset hiukset erottuvat kaiken kirkkauden keskeltä. Mustat silmät ja hymyilevät kasvot. Vihdoin. Hän ojentaa kätensä kohti minua, ja minä tartun siihen empimättä.

"Katso, Anareth, aurinko laskee vuorten taa. Jahdataanko se kiinni?"