Verta punaisempi

Luku 20: Kuunvalo (Iorin)

En kykene nukkumaan talossa, jonne se mies voi kävellä koska tahansa. Kiepun levottomasti ja tuijotan katonrajassa roikkuvia esineitä ja yrttejä, joita Meredir on kerännyt. Meredir itse nukkuu sohvalla kauempana. En kuule hänen hengitystään tänne saakka. Kuunvalo heittää pehmeitä varjoja huoneeseen, tekee muodoista helpommin lähestyttäviä. Kaikki olisi kovin kaunista, jos pelko ei istuisi kanssani ja tekisi hengittämisestä raskasta.

Tuijotan huurtunutta ikkunaa, kunnes siihen alkaa muodostua lähes inhimillisiä muotoja. Kuin haltian korvat. Hätkähdän. Hetken kuvittelen näkeväni omiani, väsyneiden ajatusteni vain juoksevan, mutta sitten erotan tutun siluetin. Pörröinen pää, pitkät korvat ja pieni, terävä nenä. Moren. Kiedon viitan harteilleni ja juoksen pakkaseen.

Moren seisoo ikkunan takana pitkänä ja ryhdikkäänä. Morenin tavassa kantaa itsensä on aina ollut jotakin kireää, aivan kuin jokainen ele pyrkisi säilyttämään arvokkuuden ja voiman. En yritä piiloutua häneltä, sillä tiedän, että hän on täällä etsimässä minua. Osaan pitää puoleni. Kuljemme kuunvalossa aina järvenjäälle saakka. Pysymme aivan hiljaa.

Kun erotan järven reunalla hahmon, jota en kuvitellut näkeväni täällä, pysähdyn niille sijoilleni. Laleth seisoo selkä minuun päin ja katsoo suoraan kuuhun. Vilkaisen Morenia. Miehen kulmat ovat kurtistuneet, hän nyökkää kohti Lalethia.

"Etkö sinä tullut tänne etsimään minua?" kysyn.

"Mene. Hänellä on asiaa."

Yritän vetää viivat, mutta mielessäni on pelkkää tyhjää. Moren ja Laleth. Moren liittyy mielessäni vain Anarethiin. Aina hänen rinnallaan, kuin varjo, joka ei koskaan irtoa. Hänen henkivartijansa. Ja nyt hän katsoo Lalethiin kuin tuntisi naisen kuten minä.

"En ymmärrä."

Moren ei sano mitään, nyökkää vain uudelleen kohti järveä.

"Kuinka sinä tunnet Lalethin?"

"Mene nyt vain, ei tässä ole koko yötä aikaa."

Moren ei ole koskaan pitänyt minusta. Muistan, kuinka hän katsoi minua jo silloin, kun tulin. Olin käenpoika, joku, joka pesiytyi heidän elämäänsä. En voi syyttää Morenia hänen reaktiostaan. Mutta miksi hän on nyt täällä?

Käännän miehelle selkäni ja kävelen järven reunalle. Kuu pehmentää muodot, tekee kaikesta unenomaista. Mutta Laleth on kova ja todellinen, hänen silmänsä yhtä ilottomat kuten tähänkin saakka.

Laleth ei katso suoraan minuun. Hänen ei tarvitse. Näin kauan pysyin häneltä piilossa. Kenet hän mahtaa nähdä minussa nyt? Pojan, joka petti hänet, vai sisarenpojan, joka on yhä hänelle kallis? En osaa asettaa itseäni kuvaan, jossa merkitsisin Lalethille jotakin apuria suurempaa. Sukulaisuutemme on pelkkä nimi. Se ei tarkoita mitään, jos sille ei luoda tarkoitusta.

"Kuu on kaunis tänä yönä." Lalethin hengitys höyryää kuunvaloa vasten.

"Minä olen pahoillani." Todella olen. Siinä olen rehellinen.

"Anareth on nyt hallitsija."

"Ja sinä olit oikeassa hänestä."

"En ole siitä laisinkaan iloinen. En olisi halunnut sinun ymmärtävän tällaisella tavalla."

"Etkö sinä ole minulle vihainen?"

"Minun rituaalini epäonnistui. Vika on minun."

"Mutta minä..."

"Itsesääli ei edistä pyrkimyksiämme. Nyt meidän on mietittävä, kuinka etenemme tästä eteenpäin."

Hän siis haluaa minut yhä. Vaikka minä olen jo ehtinyt luvata Meredirille. Vaikka olen ajatuksissani jo jättänyt tämän paikan, juossut vuorten taa ja unohtanut. Päästänyt irti. Kun Laleth sanoo haluavansa minut, kahle kiristyy jälleen kaulalleni. En pääse koskaan vapaaksi. Entä, jos puhuja olisikin Anareth? Jos Anareth haluaisi minut, olisiko se kahle, olisinko silloin vapaa lähtemään vai jäämään?