Verta punaisempi

Luku 24: Viha (Iorin)

Takkatuli ei lämmitä. Käteni ovat kylmät, Laleth ei tarjoa minulle ruokaa ja juomaa kuten Meredir. Hän istuu kädet sylissään ja katsoo minuun kuin odottaisi minun kuuluvan jo täysin hänelle. Ja minä kykenen vain ajattelemaan, kuinka petän hänet. Kuinka uhraan itseni. Milloin elämästäni tuli pelkkää toisten pettämistä?

"Hallitsija on poissa."

Räpyttelen hetken silmiäni ennen kuin ymmärrän, mitä se tarkoittaa.

"Anareth? Poissa?"

"Ja Moren myös."

Ei. Ei ei ei. Ei tällaista saa tapahtua nyt. En kykene sanomaan mitään, tuijotan tulta kuin rukoilisin siltä apua. Laleth pysyy myös vaiti, meillä ei ole toisillemme sanoja kaiken tämän edessä. Lopulta Laleth nostaa kaksimetrisen runkonsa ylös ja ryhtyy murskaamaan rohtojaan.

"Emmekö me aio tehdä mitään?"

"Minä olen nojannut magiaan. Esi-isät eivät auta. He ovat mykkiä tämän edessä."

"Entä kielletty magia?"

Laleth pysyy hiljaisena. Silloin, kun edes hän ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, asiat eivät ole mallillaan. Minä olen paikkani oppinut. Anareth viedään minulta yhä vain uudelleen, sillä en pysynyt hänen rinnallaan silloin, kun minun olisi pitänyt. Nyt pelkkä ajatus hänen kasvojensa näkemisestä synnyttää väristyksiä syvällä sisälläni. Miltä hänen kauniit ja kuulaat kasvonsa mahtavat näyttää nyt, kun vereni on ne turmellut?

"Nuori hallitsija on olennainen osa riittiä. Oli virhe minulta luottaa mieheen, joka on varjostanut häntä koko hänen elämänsä ajan", Laleth huokaa lopulta.

"Mitä tarkoitat?"

"Moren."

Haukon henkeäni. Moren on aina vihannut minua, enkä syytä häntä siitä. Mutta Anareth? Mitä Moren tuntee Anarethia kohtaan?

"On täytynyt tapahtua jotakin sellaista, joka on saanut Morenin toimimaan. Se mies on aina ollut äärimmäisen itsenäinen, olisihan minun se pitänyt tietää."

Miksi sitten luotit häneen, minun tekisi mieli huutaa. Olisi niin helppoa syyttää Lalethia. Olisi niin helppoa ajatella, että tämä on kaikkien muiden syy, että kaikki muut ovat vastuussa. Silti sisälläni soi toisenlainen nuotti. Ajatus siitä, ettei mitään tällaista olisi tapahtunut, jos olisin ollut alusta saakka rehellinen Anarethille. Rehellinen mistä? Siitä, että häntä on kasvatettu vain uhrattavaksi?

"Minä saatan saada hänet jäljitettyä ilman luita, mutta tarvitsen jotakin hänelle kuuluvaa. Iorin."

Kunpa minulla olisikin jotain hänelle kuuluvaa. Edes pieni muistutus siitä, että olen koskaan koskenut häntä ja kutsunut häntä rakkaakseni. Pudistan surkeana päätäni.

"Ihosi kelpaa."

"Mitä?"

"Tule tänne."

"Mitä sinä teet?"

"Rauhassa. Tämä kirpaisee."

Ojennan Lalethille ranteeni. Hän pitää kättään omallani, sulkee silmänsä tarkastellakseen.

"Kelpaa. Sinussa on vielä aavistus hänestä."

Tunnen poskieni punehtuvan.

"Miten sinä ajattelit..."

"En satuta sinua, mutta tämä kirpaisee. Laita kätesi ympyrään."

Laleth on koonnut rohdoista ja kivistä ringin puiselle pöydälle. Hän on sittenkin miettinyt kaikkea. Asetan käteni ringin keskelle. Laleth pitää omia käsiään asetelman yläpuolella ja lausuu sanoja, joille en löydä kieltä, jotka tuntuvat hädin tuskin maallisilta. Mökin valtaa jokin raskas ja ikuinen, mutta ei samalla tavalla kuin silloin, kun Laleth vuodattaa verta esi-isien luille. Nyt hänen verensä tipahtelee käsilleni, mustat pisarat sihahtavat osuessaan ranteeseeni. Sävähdän. Pisarat polttavat. Niissä on magiaa. Tilanne rätisee maagisesta jännityksestä.