Verta punaisempi

Luku 22: Kiitoslaulu (Iorin)

Aamut Meredirin kanssa eivät ole ennallaan Lalethin ja Morenin käynnin jälkeen. Kykenen yhä puhumaan hänelle, nauttimaan hänen ruoistaan ja seurastaan, mutta taustalla hakkaa ajatus odottavasta katseesta Lalethin punaisissa silmissä. Joinakin hetkinä minut lävistää tietoisuus siitä, ettei nainen tiedä itsekään, mitä tällä hetkellä tekee. Minä epäonnistuin, en saanut yhteyttä vanhimpiin vaan paljastuin. Tuhosin vuosien rakennelman yhdessä hetkessä. Laleth voi sanoa, ettei se ollut minun vikani, mutta minä en lakkaa tuntemasta syyllisyyttä siitä ainoasta asiasta, jossa minun piti onnistua.

Meredir tuntuu jo tietävän Lalethin vierailusta. Hän ei sano mitään, mutta hän ei enää mainitse pakomatkaansa tai omia suunnitelmiaan. Hän on hellä ja lämmin sillä tavalla, jolla osaa, mutta ei kohtele minua kuin tulevaa matkakumppaniaan. Hän hymyilee minulle niin kuin hymyillään sellaiselle, jota ei enää koskaan nähdä.

Se mies ei osu tiellemme enää. Hän pysyy työmökillään, siellä, missä olin monta kertaa vuotaa kuiviin. Levottomuus ei poistu sisältäni, mutta voin olla rauhassa Meredirin puolella mökkiä. Nainen suhtautuu minuun kuin karhuemo poikaseensa. Jos meidän väliimme pääsisi joku epätoivottu, Meredir ei epäilisi iskeä.

Kun olen syönyt Meredirin valmistaman illallisen, tajuan, että haavoihini ei enää satu. Se on viimeinen merkki. Minä voisin lähteä kohtaamaan vastuuni, ottamaan vastaan sen elämän, joka minun pitikin elää.

"Meredir..."

"Minä tiedän jo, poikanen. Tiedän jo."

En tiedä, kuinka lohduttomalta ilmeeni näyttää, sillä Meredir tulee lähelle, painaa pääni rintaansa vasten ja silittää avonaisia hiuksiani. Hän on niin lähellä, että katumus sykkii syvältä sisältäni. Tämän naisen minä jättäisin yksin. Olen kenties Meredirin ainoa mahdollisuus johonkuhun sellaiseen, joka olisi voinut merkitä hänelle avonaista taivasta, lempeää tuulta ja liplattavaa puroa. Ja minä tempaisen itseni pois hänen luotaan.

Juuri nyt me olemme tässä, minä hänen sylissään, hänen kätensä minun ympärilläni.

"Anna minulle anteeksi..." Olen koko ikäni pyydellyt anteeksi. Jatkan pyytelyä, vaikka tiedän, ettei Meredir ajattele minun olevan hänelle velkaa. "En voi lähteä kanssasi, vaikka tahtoisin. En vain voi..."

"Tiedän se, Io rakas, minä tiedän..." Pitkiä, lempeitä vetoja suortuvillani. Aivan kuin hän kampaisi tukkaani sormillaan. Onnistun hymyilemään, ele on niin lämmin vailla odotuksia ja vaatimuksia. "Kerro minulle, kumpi sinut vie luotani, pelko vai rakkaus?"

"Minä en... En aivan ymmärrä, mitä tarkoitat."

"Kuka sinun sydämesi vetää takaisin?"

Vaikka kyllähän minä ymmärrän, mistä Meredir puhuu.

"Laleth tuli luokseni. Hän tarvitsee minua."

"Pelko siis", Meredir hymähtää. "Se tekee minut hieman surulliseksi."

En voi sanoa mitään, mikä muuttaisi tilannetta meidän osaltamme. Meredir ei ole äitini enkä minä hänen poikansa, eikä suonissani juokseva musta veri anna minun kuvitella mitään muuta.

"En tiedä muuta tapaa elää kuin tämä, olen pahoillani", kuiskaan. "Laleth tarvitsee minua."

"Laleth on sinua kohtaan erittäin epäreilu."

"Ehkä niin, mutta en tiedä mistään muusta."

Meredir siristää silmiään. Tietenkin minä tiedän. Anareth on rakastanut minua suurella lempeydellä. Ja Meredir, hän on ollut muutamien päivien ajan lämpimämpi kuin moni ennen häntä. Eikä hänellä ole mitään syytä, ei todella, vaikka tiedänhän minä, että jokin osa hänestä näkee minussa pojan, jota hän ei koskaan saanut. Mutta Meredir ei ole tunteilija. Jos hän projisoi minuun tunteitaan, hän tekee sen piilossa jopa itseltään.