Verta punaisempi

Luku 16: Parantaja (Iorin)

Päiviä kuluu silkassa sumussa, en kykene utuni takaa erottamaan todellisia muotoja. Meredir pitää minusta huolta, puhdistaa haavojani, enkä voi olla ajattelematta, ettei minun kannattaisi itkeä omaa kipuani, sillä Anarethille aiheuttamani on kymmeniä kertoja pahempaa. Mutta kun ajattelen sitä, minua itkettää entisestään, ja siinä minä taas itken, toisen nähden. Jossakin vaiheessa minusta on tullut haltia, joka kykenee siihen. Lasken sen edistykseksi, vaikka häpeä kaihertaakin ruumistani.

"Io, oletko sinä kunnossa?" Meredir kysyy, vaikka tietää vastauksen. Hän on alkanut kutsua minua Ioksi. Rakastan sitä, joten en pyydä häntä lopettamaan tai ilmaise inhoavani lempinimeä. Siitäkin huolimatta, että pelkkä io tarkoittaa verta. Ehkä se sopii minulle.

"Minä satutin häntä", onnistun henkäisemään.

"Voi, Io..." Meredirissä on jälleen jotain syvän äidillistä. Sellaiset piirteet ovat puskeneet ulos hänestä viimeaikoina. Hän yrittää peitellä niitä, enkä tarkoin osaa arvata, mistä syystä, mutta hän tulee lähemmäs ja silittää kättäni ja annan hänen tehdä sen. Sen lähemmäs hän ei tule, ja arvostan sitäkin. Olen oppinut pitämään tästä naisesta hyvin paljon. Hän on turvallinen. Ja hän kantaa kanssani samoja haavoja.

"Hän iski sinuun sellaisia haavoja, että minun vanhat parantajankätenikin joutuivat töihin. Sinä et varsinaisesti käskenyt häntä tekemään niin. Syy ei ole sinun, Io."

"Mutta se oli minun vertani."

"Aivan, niin oli, mutta sinä et voinut tietää."

"Minä valehtelin haltioille, jotka rakastivat minua ja pitivät minua osana perhettä. Valehtelin heille, muutin vertani, jotta kuuluisin heidän joukkoonsa. Hän varmasti vihaa minua juuri nyt."

Meredir huokaa syvään. Hänen kasvoillaan on sellainen ilme, joka monilla on silloin, kun ei voi kieltää toisen sanoja. Meredirin säkenöivän vihreät silmät pysyvät kovina. Nainen voi olla empaattinen ja läsnä, mutta hänessä on alituisesti varautunut nuotti, pieni särö, joka estää häntä täysin heittäytymästä. Se on saanut minut miettimään, mahtaako minussakin olla sellainen, vai peitinkö pelkoni Anarethilta viimeiseen saakka.

"Kyllä. Olet oikeassa, hän saattaa vihata sinua juuri nyt."

Nielaisen. Arvostan Meredirin rehellisyyttä, mutta totuus pistelee silti.

"Sinun pitää muistaa, ettei sekään lopulta ole henkilökohtaista. Hän on hallitsijasuvun päähaaraa, tuleva hallitsija, tietenkin hän on oppinut vihaamaan mustaverisiä vailla perusteita."

"Minä olen oppinut aina vihaamaan pelkkää verta, mutta kun näin, kuinka hän katsoi minua..." Uusi itkun aalto. En ole koskaan nähnyt sellaista vihaa kenenkään kasvoilla, ja se oli kaikki kohdistettu minulle.

Hetken pysyttelemme hiljaisuudessa. Se on hyvä. Turvallinen ja rikkoutumaton. Sitten Meredir nousee ylös, sitoo hiuksensa pitkälle palmikolle ja kaikkoaa hetkeksi mökin toiselle puolelle. Hän palaa takaisin täyden olkalaukun kanssa. Tuijotan häntä itkuisin silmin.

"Minulla on suunnitelma."

Kurtistan kulmiani.

"On ollut jo hyvän aikaa." Hän taputtaa laukkua. "Minä aion palata Gaerin alueelle."

Suuni loksahtaa auki.

"Meredir... Gaer on jo..."

"Gaerin alueelle, poikaseni. Tahdon nähdä sen vielä kerran."

"Aiotko sinä kuolla?"

"Aivan päin vastoin! Minä aion elää."

Meredir ei istuudu takaisin alas. Nousen istumaan, Meredir pudistelee päätään, mutta nousen siitä huolimatta. Vatsaani vihlaisee, annan kivun tulla. Samalla tavoin se menisi poiskin.