Verta punaisempi

Luku 3: Lauluni (Anareth)

On kuulas pakkaspäivä, kun emme löydä Iorinia hänen makuukammaristaan. Palvelijat hyörivät kaikkialla palatsissa, etsivät ja etsivät, mutta minä jään seisomaan hänen parvekkeelleen ja tuijotan näkymää, jota hän kenties katselee kaikki yönsä, kun ei saa nukuttua. Hän on poissa. Tiedän sen yhtä varmaksi kuin pakkasen, joka kutittelee korviani ja poskipäitäni. Jos Iorin tahtoo kadota, hän tekee sen, eikä kysy keneltäkään lupaa siihen.

"Minä tiesin aina, että siihen nulikkaan ei voi luottaa", kuuluu venyttelevä, nariseva ääni ovelta. Moren tätä nykyä hyvin harvoin tyytyväinen mihinkään. En käänny katsomaan, koska en siedä nähdä hänen vinoa hymyään juuri nyt. Kykenen ajattelemaan vain Iorinin punaisia suortuvia ja valkeaa ihoaan, lumihiutaleita, jotka tarttuvat suortuviin ja saavat hänet näyttämään toismaalliselta.

Moren tulee vierelleni, nojaa kaiteeseen samalla tavalla kuin minäkin, mutta paljon minua rennommin, aivan kuin hänen huolistaan olisi Iorinin mentyä pyyhitty yksi pois. Moren lepuuttaa pitkiä jalkojaan, painaa pörröisen pään käsiinsä ja hymyilee. Kaikkineen hän näyttää miltei Iorinin vastakohdalta. Pörröinen, lyhyt valkea tukka ja tumma iho. Oikeassa poskessa iso haava, joka on aina ollut siinä, jo ennen kuin minä synnyin tähän maailmaan. Niin on ollut Morenkin. Järkkymättömästi hän on seissyt vierelläni kuin todellinen veli. Silti nyt hän tuntuu kaukaiselta kuin kylmät vuoret, joiden taa en ole koskaan matkannut. Etäisyys välillämme on ehtinyt kuroutua niinä vuosina, jotka olen viettänyt tiukasti Iorinin kyljessä, enkä tiedä, saanko hänen keltaisia silmiään enää kiiltämään kuten ennen. Kaikesta huolimatta hän on minulle yhä rakas ja arvokas isoveli.

"Ehkä se on mennyt vain metsästämään", Moren huokaa, kun näkee, kuinka katselen kaukana siintäviä vuoria ja niiden edessä lepäävää kuusimetsää.

Pudistan päätäni. Iorin on itsepäinen ja tykkää tehdä asiat omassa järjestyksessään, mutta hän ei ole typerä. Me olemme nyt lähes aikuisia haltioita, meillä on tiettyjä velvollisuuksia Iondelin perillisinä, ja hän tietää sen.

"Tai sitten sillä napsahti lopullisesti", Moren sanoo hymähtäen. Jään tuijottamaan Morenia kuin en olisi osannut arvistaa, että juuri niin hän ajattelee. Kaikkien vuosien jälkeen Iorin on hänelle yhä ulkopuolinen, joku, joka pesiytyi idylliimme, rikkoi harmonian.

"Iorinin on täytynyt tajuta jotakin."

"Sekö ei lähtisi ilman jotakin suurta syytä? Entä, jos se on vain kyllästynyt meihin?"

"Iorinko? Etkö näe, miten hän katsoo elämää täällä?"

"Kuin jotakin, jota se ei ansaitse."

"Mikä sinua vaivaa? Iorin ei ole tehnyt sinulle koskaan mitään väärää."

"Ei, Anareth, mikä sinua vaivaa, sinä et ole ollut itsesi pitkään aikaan. Missä sinä pidät itseäsi piilossa?"

"Esi-isien nimissä, Moren, sinähän tuskin puhut minulle nykyään!"

"Koska sinulla ei ole minulle enää mitään sanottavaa!"

Painan pääni alas ja huokaisen. Tämä on huono hetki riidellä, huonoin mahdollinen. Nyt pitää keskittyä saamaan Iorin takaisin. Katson Moreniin, yritän viedä käden hänen omalleen, mutta hän vetäisee sen pois kuin minulla olisi mustaa verta käsissäni.

"Ole kiltti. Tämä on kamalaa, emme me saa puhua toisillemme näin. Sinä olet minun rakas ystäväni, rakas veljeni, ja jos jokin tekemiseni satuttaa sinua, tahdon sinun kertovan minulle."

Moren irvistää. Hänen kulmahampaansa ovat aina olleet luonnostaan terävät kuin pedolla. Minä olin lapsena hänelle hirveän kateellinen niistä.